Kirkastussunnuntai 2. Vsk

2. Moos. 3: 9-15

Herra sanoi Moosekselle:
    ”Israelilaisten hätähuuto on nyt kantautunut minun korviini, ja olen nähnyt, kuinka kovasti egyptiläiset heitä sortavat. Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.” Mutta Mooses sanoi Jumalalle: ”Mikä minä olen menemään faraon luo ja viemään israelilaiset pois Egyptistä?” Jumala sanoi: ”Minä olen sinun kanssasi ja annan sinulle merkin siitä, että minä olen sinut lähettänyt: kun olet vienyt kansani pois Egyptistä, te saatte palvella Jumalaa tämän vuoren juurella.”
    Mooses sanoi Jumalalle: ”Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä heille silloin sanon?” Jumala sanoi Moosekselle: ”Minä olen se joka olen.” Hän sanoi vielä: ”Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.’”
    Jumala sanoi vielä Moosekselle:
    ”Sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Jahve, Herra, teidän isienne Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.’ Se on oleva minun nimeni ikuisesti, ja sillä nimellä minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.”

Ilm. 1: 9-18

Minä, veljenne Johannes, jolla on sama ahdinko, valtakunta ja Jeesukselta tuleva kestävyys kuin teillä, olin joutunut Patmos-nimiselle saarelle, koska olin julistanut Jumalan sanaa ja todistanut Jeesuksesta. Herran päivänä Henki valtasi minut, ja minä kuulin takaani kovan äänen, kuin olisi torveen puhallettu. Ääni sanoi: ”Kirjoita, mitä näet, ja lähetä kirja seitsemälle seurakunnalle: Efesokseen, Smyrnaan, Pergamoniin, Tyatiraan, Sardekseen, Filadelfiaan ja Laodikeaan.”
    Käännyin nähdäkseni, mikä ääni minulle puhui, ja kun käännyin, näin seitsemän kultajalkaista lamppua ja lamppujen keskellä hahmon, joka oli ihmisen kaltainen. Hänellä oli yllään pitkä viitta ja rinnan ympärillä kultainen vyö. Hänen päänsä ja hiuksensa hohtivat valkoisina kuin valkoinen villa, kuin lumi, ja hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit. Hänen jalkansa välkehtivät kuin sulatusuunissa hehkuva pronssi, ja hänen äänensä oli kuin suurten vesien pauhu. Hänellä oli oikeassa kädessään seitsemän tähteä, hänen suustaan pisti esiin kaksiteräinen, terävä miekka, ja hänen kasvonsa olivat kuin loistava keskipäivän aurinko. Hänet nähdessäni minä vaivuin hänen jalkoihinsa kuin kuollut.
    Mutta hän laski oikean kätensä päälleni ja sanoi:
    ”Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”

Mark. 9: 2-8

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.
    Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: ”Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Hän ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan.
    Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

———-

Rakkaat ystävät, tämän sunnuntain Uuden testamentin lukukappaleessa Johannes kirjoittaa, että hänellä on sama Jeesukselta tuleva kestävyys kuin hänen kuulijoillaan. Minkälainen on tämä kestävyys, josta hän puhuu? Mihin sitä tarvitaan ja onko meilläkin se?

Johannes oli karkotettu Patmos saarelle, koska hän oli julistanut evankeliumia. Moni muukin kristitty joutui seurakunnan alkuaikoina ahtaalle uskonsa tähden. Moni tuli sukulaistensa hylkäämäksi ja naapureittensa epäluulon kohteeksi. [Kauppiaiden ja käsityöläisten oli vaikea harjoittaa ammattiaan periaatteistaan tinkimättä, sillä uhriateriat Rooman jumalille kuuluivat olennaisena osana ammattiyhdistysten kokouksiinja tärkeisiin bisnes tapaamisiin. Sotilaiden ja liikemiesten oli lähes mahdotonta jatkaa töissään, sillä uhraaminen kuului myös heidän ammattiinsa.] Moni kristitty jopa tuli surmatuksi uskonsa tähden, sillä heitä pidettiin epäilyttävänä lahkona, jonka niskoille oli helppo vierittää syy kaikista ikävyyksistä. Hehän olivat kaikkien silmissä ateisteja, jotka kieltäytyivät kaikkein yksinkertaisimmista ja perustavammista yhteiskunnallisen solidaarisuden osoituksista. Silloinkin kun uskovia ei aktiivisesti vainottu, riitaantunut naapuri saattoi antaa ilmi kristityn naapurinsa päästäkseen hänestä eroon.

Kestävyys oli siis tarpeen ihan jo uskossa pysymisen vuoksi. Tarvittiin kestävyyttä sietää ihmisten pilkka, joskus jopa väkivalta. Tarvittiin kestävyyttä selvitä rakkaitten ihmisten hylkäämäksi tulemisesta. Tarvittiin kestävyyttä odottaa Kristuksen tulemista, jossa hän kerran oikaisisi kaikki vääryydet ja toisi maailmaan oikeuden ja rauhan.

Tänäkin päivänä tätä kestävyyttä tarvitaan yhtä paljon, ellei jopa enemmänkin. Vielä tänäänkin ympäri maailman tuhannet kristityt joutuvat kärsimään uskonsa tähden. Viime kuussa Irakin Mosulissa vajaa 40000 kristittyä sai uhkavaatimuksen joko kääntyä Islamiin, maksaa monelle mahdottoman suuri vero, lähteä kaupungista tai tulla tapetuksi. Merkiksi uhkauksesta kristittyjen oviin piirrettiin Arabian kirjain nuun, joka merkitsee nassaraa, kristittyä. Aikaa oli seuraavan päivän puoliväliin asti. Ensimmäistä kertaa 1600 vuoteen Mosulissa ei vietetty sunnuntaina messua. Kaupunki on tyhjentynyt kristityistä. Kymmenet tuhannet ovat paenneet, osa on surmattu. En tiedä kuinka moni kääntyi islamiin, mutta hyvin merkittävä osa ei taipunut siihen, sillä heillä oli se kestävyys, joka tulee Jeesukselta. Uskon lahja oli heille kalliimpi kuin heidän kotinsa tai henkensä.

Suomessa saamme olla hyvässä turvassa tällaisilta väkivaltaisuuksilta, mutta myös Suomesta tulee marttyyreja. Kaksi viikkoa sitten kaksi Kansanlähetyksen avustustyöntekijää ammuttiin heitä kuljettaneeseen autoon Afganistanissa. He tekivät työtä mielenterveysalalla ja naisten aseman parantamisen hyväksi. He halusivat tehdä työtä olojen parantamiseksi tuossa vaarallisessa maassa, koska he halusivat jakaa sitä rakkautta, jolla Jeesus on rakastanut heitä. Taleban ilmoitti olleensa vastuussa murhasta, koska piti näitä naisia kristittyinä lähetystekijöinä. He siis kuolivat nimenomaan siksi, että olivat kristittyjä, jotka elivät uskoaan todeksi.

Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, menetämmekö uskomme vai säilytämmekö sen. On olemassa useampia luopumisen asteita ja hienovaraisempia tapoja, joilla kiellämme uskomme. Laajimmassa merkityksessä ajateltuna me kiellämme Vapahtajamme joka kerta, kun lankeamme syntiin. Silloin kun joustamme arvoistamme ollaksemme ihmisille mieliksi tai mukavuuden halusta, silloin kun teemme sitä minkä tiedämme vääräksi, silloin kun emme suostu antamaan anteeksi niille, jotka ovat tehneet meille vääryyttä ja silloin kun asetamme muut asiat elämässämme Jeesuksen seuraamisen edelle. Käyttäytymällä niin kuin Jeesus ei olisi Herramme me kiellämme hänet ihmisten edessä teoillamme, vaikka sanamme puhuisivatkin muuta.

Jeesukselta tuleva kestävyys on voimaa elää todeksi sitä uskoa, joka meille on annettu. Se on toivon säilyttämistä silloin, kun kaikki toivo näyttää olevan mennyt, niiden rakastamista, jotka eivät tunnu rakastettavilta, Jeesukseen luottamista silloin, kun avun saaminen tuntuu uskomattomalta. Se on sellaista uskoa, jota ei ole rakennettu tunteiden, vaan Jumalan lupausten varaan. Kun meillä on Jeesukselta tuleva kestävyys, olemme valmiita uimaan myös vastavirtaan ja toimimaan omantuntomme mukaan silloinkin, kun se ei tunnu mukavalta ja saa meidät näyttämään oudoilta tai suvaitsemattomilta.

Miten sitten voimme saada tämän kestävyyden? Sitä ei ihminen voi itselleen ottaa, mutta Jeesus antaa sen pyytävälle ilmaiseksi. Se on Jeesuksen oma kestävyys, jota hän osoitti lähtiessään kirkastusvuorelta kohti Golgataa ja ristinkuolemaa. Kristuksen ruumiin jäseninä, ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa kastettuina, me saamme olla osallisia itse Kristuksesta. Hän kantaa ja vahvistaa meitä, hän antaa meille sen mitä meiltä puuttuu. Jeesus on meidän vanhurskautemme Isän Jumalan edessä ja hän myös kasvattaa meitä hänen itsensä kaltaisiksi.

Jeesus tietää kyllä, minkälaisten kiusausten kanssa me joudumme kamppailemaan. Syntyessään ihmiseksi hän todella otti ihmisen osan, ja kaikki kivut ja kiusaukset, jotka siihen kuuluvat. Hän ei saapunut maailmaan kaikessa kunniassaan ja kirkkaudessaan, kaikkitietävänä ja kaikkivaltiaana, vaan heikkona ja haavoittuvana ihmislapsena. Hän ei syntynyt kuninkaan linnaan, vaan köyhään puusepän perheeseen, tavallisen kansan keskelle.

Jeesuksen omat veljensä ja hänen kaupunkinsa väki hylkäsivät hänet ja pitivät häntä pilkkanaan, kun hän aloitti julistustyönsä. Jopa Johannes Kastaja, joka oli kuullut Jumalan tunnustavan Jeesuksen Pojakseen, alkoi vangittuna kyselemään, oliko Jeesus todella se, jonka oli määrä tulla. Kaikki epäilivät Jeesusta ja useimmat myös vastustivat häntä. Epäilikö hän ehkä itseäänkin? Kun Johannes Kastaja oli vangittu, Jeesus kysyi opetuslapsiltaan, kenen ihmiset sanovat hänen olevan? Voi olla, että hän halusi testata oppilaittensa tietoja, mutta voi myös olla, että häntä kiinnosti, mitä ihmiset hänestä sanoivat. Muinaisessa Lähi-idän kulttuurissa ihmisen identiteetti määräytyi lähes kokonaan sen mukaan, mihin joukkoon hän kuului ja mitä ihmiset ajattelivat hänestä. Identiteetti ei tule ihmiseltä itseltään, vaan toisilta. “Sinä olet Messias, Elävän Jumalan Poika”, tunnustaa Pietari.

Kirkastusvuorella Jumala itse vahvisti Pietarin tunnustuksen. Hän toisti sen, mitä oli ilmoittanut jo Jeesuksen kasteen yhteydessä: “ Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” On mahdotonta tietää, miten Jeesus on kokenut oman muodonmuutoksensa kirkastusvuorella. Miltä tuntui saada hetken verran taas näyttää se kunnia, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa? Näyttää opetuslapsille, että hän todella on se, joka on? Viime kädessä ei ole väliä, mitä ihmiset ajattelevat hänestä. Väliä on sillä, mitä Isä ajattelee. Pojan identiteetti tulee isältä. Se on varmasti ollut vahvistuksen paikka Jeesukselle, ja hänen oppilailleen. Nyt opetuslasten pitäisi ymmärtää, että kun Jeesus kulkee ristille, hän ei kulje sinne vääränä messiaana ja Jumalan hylkäämänä, vaan toteuttaakseen Isän tahdon. Hän ei kärsi omien syntiensä takia, vaan meidän puolestamme.

Pian kuitenkin hetki on ohi. Jeesus riisuutuu kunniastaan ottaa jälleen orjan muodon. Hän kulkee kirkkaudesta kohti häväistystä, levon hetkestä kohti tuskaa ja kuolemaa. Ystävien luottamuksesta petetyksi tulemiseen. Hän näkee jo vuorelta edessänsä olevan tien, ja lähtee kulkemaan sitä. Ei hänen olisi pakko. Hän ei ole mitään velkaa ihmisille, jotka pilkkaavat ja häpäisevät häntä, hylkäävät ja surmaavat hänet. Meille, jotka kerran toisensa jälkeen noousemme Jumalaa vastaan synneillämme. Oikein hän tekisi, jos tuomitsisi meidät tekojemme mukaan.

Mutta Jeesus astuu tielleen. Jumala näyttää todellisen kunniansa juuri häpeän keskellä, voimansa heikkouteen verhottuna. Hän näyttää sen rakkauden, jolla Isä rakastaa meitä, hänen oman rakkautensa. Sen rakkauden, joka antaa itsensä saamatta mitään vastineeksi, rakkauden, joka vastaa pahaan hyvällä. Rakkauden, joka ei vaadi kohteeltaan hyvyyttä tai kauneutta, vaan tekee rakastetusta hyvän ja kauniin. Sen armon, joka antaa anteeksi kaikki synnit.

Jeesus kantoi meidän syntimme Golgatan ristille, jotta mekin saisimme kerran sen, mistä opetuslapset saivat esimakua kirkastusvuorella. Hän ei halunnut hylätä meitä pimeään kuolemaan omiin synteihimme, vaan tahtoi, että mekin voisimme päästä kirkkauteen. Nähdä rakastavan Jumalan kasvoista kasvoihin.

Meilläkin voi olla hienoja hengellisiä kokemuksia, jotka rohkaisevat kulkemaan eteenpäin vaikeiden aikojen keskellä. Mutta viime kädessä ne eivät vie meitä perille asti. Pietari oli nähnyt Jeesuksen kunniassaan, mutta silti hän kielsi Jeesuksen kolmesti. Myös Jaakob ja Johannes olivat paikalla, mutta hekin hylkäsivät Jeesuksen Getsemanessa. Silloin kun Jeesus salaa kunniansa ja toimii aivan toisin häneltä odotimme, tarvitaan sitä uskoa, joka näkee kirkkauden pimeydenkin keskellä. Kun meidän oma voimamme on lopussa ja Jumala viivyttää apuaan, meidän on kuunneltava Jeesuksen sanoja enemmän kuin omaa kokemustamme. Pantava toivomme hänen sanaansa ja lupauksiinsa. Hän ottaa sanansa niin vakavasti, että oli valmis kulkemaan ristille täyttääkseen ne.

Me tarvitsemme sitä kestävyyttä, joka tulee Jeesukselta Kristukselta. Emme voi luottaa mihinkään omaamme, vaan ainoastaan siihen, mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme. Tarvitsemme sitä uskoa, jonka yksin hän voi meille antaa.

Mainokset

4. Sunnuntai Helluntaista, 2.vsk

Jes. 61: 10-11

Minä riemuitsen Herrasta,
minä iloitsen Jumalastani!
Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet,
hän kietoo minut vanhurskauden viittaan,
niin että olen kuin sulhanen,
joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen,
tai kuin morsian,
joka koristautuu kauneimpiinsa.
Ja niin kuin maa työntää versoa,
niin kuin puutarha saa kylvetyn siemenen kasvamaan,
niin Herra, minun Jumalani, saa vanhurskauden versomaan,
ja ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.

Room. 4: 1-8

Mitä meidän on sanottava Abrahamista, kansamme kantaisästä? Mitä hän saikaan osakseen? Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä – ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? ”Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.” Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta:
Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi
ja joiden synnit on pyyhitty pois.
Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.

Luuk. 15: 11-32

Jeesus sanoi:
”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän päivän Raamatun lukukappaleissa on eräs kuva, joka kulkee läpi kaikkien kohtien. Tuhlaajapojan Isä käskee hakea parhaat juhlavaatteet ja pukea hänen poikansa niihin. Jesaja kirja riemuitsee Herrasta näin: ”Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet”. Myös Paavali kirjoittaa siitä lahjavanhurskaudesta, johon meidän pukeuduttava tullaksemme Jumalan eteen. Me olemme syntymästämme saakka syntisiä ja jumalattomia, joilla ei ole omaa vanhurskautta Jumalan edessä. Me tarvitsemme anteeksiantamusta, sitä että meidän pahat tekomme annetaan anteeksi, eikä Jumala lue meidän syntejämme meille viaksi. Ja tähän vanhurskauteen meidän taivaallinen Isämme myös haluaa pukea meidät.

Kovin usein me olemme haluttomia Isämme puettaviksi, niin kuin vastasyntyneet lapset. Oma esikoiseni syntyi maanantai aamuna, ja voin kertoa, että hän ei nauti pukeutumisesta. Pieni ihminen valittaa maailmaan kylmyyttä, mutta silti haraa vastaan, kun lämmintä oltaisiin laittamassa ylle. Ei hän ymmärrä mitä tapahtuu, tietää vain, että jotain on vialla. Pitää oppia luottamaan, että Isä tietää, mikä on meille hyväksi. Että hän voi ja tahtoo auttaa.

Ja vaikka me haraammekin vastaan, juuri tätähän me syvällä sisimmässämme kaipaamme. Kaipaamme sitä, että Isä juoksee meitä vastaan, kun palaamme kotiin väärintekijöinä ja hänen hyvät lahjansa tuhlanneena. Ei ole helppoa myöntää tehneensä väärin, ei ole mukavaa etsiä syytä ahdinkoon omasta itsestä. Syvällä sisimmässämme tiedämme, miten asiat ovat, mutta niin kauan kuin vain voimme, siivoamme sen ulos ajatuksistamme. Niin kauan kuin Isän rahat riittävät, niin kauan kuljemme maailmalla.

Isän syli on auki meille tuhlaajille. Hän antaa anteeksi, ja ottaa luokseen. Hän rientää meitä vastaan tielle, niin kuin isä Jeesuksen vertauksessa. Tuo isä tiesi, että jos joku kyläläisistä tapaisi pojan tieltä, tälle saattaisi käydä hyvin huonosti. Olihan hän häpäissyt koko isänsä, perheensä ja koko kylänsä vaatimalla perintöään etukäteen. Ikäänkuin hän ei jaksaisi odottaa sitä aikaa, jolloin hänen isänsä on kuollut. Hän ei halua nähdä vaivaa yhdessä perheen hyvinvoinnin takia, vaan keskittyy vain itseensä ja omiin haluihinsa. Nykyihmiselle ajatus voi olla vieras, mutta tuohon aikaan poika olisi kotikylään palatessaan voinut tulla piestyksi tai tapetuksi, että perheen ja kylän kunnia palautettaisiin. Mutta isä ei välitä loukkauksista. Hän on heti valmis nielemään ylpeytensä ja unohtamaan kunniansa, koska hän rakastaa poikaansa. Samalla tavoin Jumalakin on valmis antamaan meille anteeksi meidän pahat tekomme, vaikka olemmekin rikkoneet häntä vastaan.

Tämä vertaus on meille niin tuttu ja syöpynyt sisimpäämme, että voi olla vaikea huomata, mitä Jeesus haluaa sanoa tällä vertauksella. Kenelle Jeesus oikein puhuukaan? Hän ei puhu vertauksen nuoremmalle veljelle, ja yritä kutsua tätä kotiin isän luokse. Hän puhuu vanhemmalle veljelle, joka ei hyväksynyt veljensä paluuta, lainopettajille ja fariseuksille, jotka paheksuivat Jeesuksen ateriaseuraa, publikaaneja ja muita syntisiä. ”Mikä messias tällainen Jeesus muka on! Hänhän veljeilee juuri niiden kanssa, joista messiaan pitäisi puhdistaa Israelin kansa!”

Jeesus ei puhu vain niille, joiden synnit ovat kaikkien nähtävissä. Hän haluaa herättää myös niitä, jotka luulevat omilla ansioillaan ansainneensa paikan Isän luona. Vanhempi veli vetoaa siihen, että hän on vuosikausia raatanut isänsä hyväksi. Hän katsoo vain itseensä ja omiin tekoihinsa, eikä siksi näe isän rakkautta. Ei sitä kunnolla käsitä nuorempikaan veli. Hän ei osaa odottaa, miten iloinen vastaanotto häntä odottaakaan, toivoo vain saavansa vatsansa täyteen. Mutta kuitenkin hän luottaa isänsä hyvyyteen ja panee toivonsa siihen, sillä hän tietää isänsä työntekijöidenkin voivan paremmin kuin hän. Nuorempi on tahrannut vaatteensa, mutta vanhempi kieltäytyy pukeutumasta juhlapukuun. Loppujen lopuksi meidän tekomme ja uskollisuutemme eivät ole ratkaisevia, vaan Jumalan uskollisuus ja rakkaus. Tekoja tärkeämpää on suhde.

Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!”Poikani, kaikki mikä on minun, on sinun”. Vanhempi veli on niin vieraantunut isästään, ettei hän ole edes kertonut isälleen, mitä toivoisi. Niin etäinen heidän suhteensa on, että hän ei voi ymmärtää isän rakkautta tuhlaajapoikaa kohtaan. Ehkä hänelläkin on ollut lopulta perintö mielessä enemmän kuin isä itse, kun hän niin ahkerasti on keskittynyt sen varmistamiseen ja kartuttamiseen. Mutta syöttövasikka on teurastettu myös hänen syötäväkseen. ”Kaikki mikä on minun, on sinun” Jeesus on kuollut niidenkin puolesta, jotka luulevat pärjäävänsä ilman häntä. Isä tahtoo antaa anteeksi nuoremmalle veljelle, joka lähti maailmalle, ja vanhemmalle veljelle, joka sydämessään oli aivan yhtä kaukana.

Tämä sama kaava toistuu ajasta aikaan. Paavalikin kirjoittaa siitä tämän päivän epistolatekstissä. Hän kirjoittaa kristityille juutalaisille, jotka eivät olisi hyväksyneet pakanakansojen jäseniä Jeesuksen omiksi. Vain he olivat todellisia Jumalan valittuja, Abrahamin lapsia. Muiden pitäisi ensin tulla juutalaisiksi, ennen kuin heidät voitaisiin hyväksyä kristityiksi. Mutta kirjoitukset osoittavat, ettei edes Jumalan ystävä Abraham ollut Jumalan edessä vanhurskas. Hänetkin luettiin vanhurskaaksi, koska hän uskoi Jumalaan, joka vanhurskauttaa jumalattoman, julistaa syyllisen syyttömäksi. Eikä sillä ollut mitään tekemistä hänen omien tekojensa tai lain noudattamisen kanssa. Ja jos kerran edes Abrahamilla ei ollut ylpeilemisen aihetta Jumalan edessä, ei sitä ole kenelläkään muullakaan. Kaikki me olemme yhtä lailla armon varassa ja tarvitsemme Jeesuksen ristinuhria.

Joskus on vaikea ottaa vastaan armahdusta. Mutta joskus on myös vaikea antaa anteeksi niille, joiden emme usko ansaitsevan sitä. Niille, jotka ovat pettäneet luottamuksemme. Niille, jotka ovat itse aiheuttaneet sen sotkun, jossa nyt ovat. Niille, jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä muille omalla piittaamattomuudellaan ja ahneudellaan. Tämä näkyy yksittäisten ihmisten elämässä, mutta myös laajemmassa mittakaavassa. Kun Kreikka tarvitsi taloudellista tukea, moni oli sitä mieltä, että kreikkalaisia ei pitäisi auttaa, koska he olivat itse syyllisiä omaan tilanteeseensa.

Ja tätä samaa vanhemman veljen asennetta näkyy myös uskovien keskuudessa. Kysyin eräältä ystävältäni, tuleeko hänelle mieleen esimerkkiä siitä, miten joku ei tahdo antaa toiselle anteeksi, miten ihmistä ei haluta hyväksyä uskovien joukkoon tai toisen usko mitätöidään eikä tätä pidetä oikeana kristittynä. Kokemuksia oli paljon, ja juuri oman herätysliikkeen taholta. Edes uskossaan vahvat ja kypsät kristityt eivät ole immuuneja hengelliselle ylpeydelle. Päinvastoin, mitä parempi ihminen on, sitä kovemmin saatana yrittää houkutella hänet juuri tähän ansaan.

Nykyihminen helposti väheksyy ja halveksii oppia perisynnistä. Se tuntuu niin primitiiviseltä ja sivistymättömältä ajatella, että ihminen on pohjimmiltaan paha ja turmeltunut. Niin armottomalta. Mutta juuri siitä avautuu armo. Jeesuksen armo meitä kohtaan, ja myös meidän armollisuutemme muita kohtaan. Armahdettuina meidätkin on kutsuttu armahtamaan toisia. Voi ollakin, että joku on toista parempi. Fariseukset olivat takuulla suoraselkäisempiä ja oikeamielisempiä kuin publikaanit. Mutta mitä väliä sillä on, kun paraskin on kelvoton? Kaikki me sisämmässämme kapinoimme Jumalan tahtoa vastaan, eikä kukaan meistä ole siinä asemassa, että voi mittailla toisten elämää tai uskoa.

Meidät on kutsuttu olemaan Kristuksen edustajina toistemme elämässä. Se merkitsee, että hyväksymme ihmisen, vaikka emme hyväksykään hänen tekojaan. Se merkitsee, että suhtaudumme toistemme synteihin, niin kuin ne olisivat omiamme. Se merkitsee, että rakastamme ja kärsimme toistemme puolesta, niin kuin Kristus on rakastanut meitä ja kärsinyt meidän puolestamme. Anteeksi olette saaneet, anteeksi antakaa.

Helatorstai 2. vuosikerta

Dan. 7: 13-14

Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä

ja näin, miten taivaan pilvien keskellä

tuli eräs, näöltään kuin ihminen.

Hän saapui Ikiaikaisen luo.

Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen,

ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus,

kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten

tuli palvella häntä.

Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa,

eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

Ap. t. 1: 1-11

Edellisessä kirjassani, hyvä Teofilos, kerroin kaikesta siitä, mitä Jeesus teki ja mitä hän opetti, alusta alkaen aina siihen päivään saakka, jona hän Pyhän Hengen voimalla antoi valitsemilleen apostoleille käskynsä, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen. Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.”

Silloin ne, jotka olivat koolla, kysyivät häneltä: ”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” Hän vastasi: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”

Joh. 17: 24-26

Jeesus rukoili ja sanoi:

Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Kaksituhatta vuotta sitten oli tapana, että kun uusi hallitsija nousi valtaan, hän lähetti sanansaattajat viemään siitä viestiä koko valtakuntaansa. Samoin tehtiin silloin, saavutettiin suuri voitto taistelussa: viestinviejät lähetettiin kiireesti julistamaan hyvää sanomaa eli evankeliumia.

Näin tekee Jeesuskin kuulemassamme Uuden testamentin lukukappaleessa. Suuri voitto on saavutettu, ja koko maailman hallitsija on vaihtunut. Nyt on todellinen ilosanoma kerrottavana, todellinen sanoma rauhasta ja vapaudesta. Pimeyden vallat on voitettu, meidän Herramme on kuningas. Vaikka itsekkyys ja ahneus yhä tekevät työtään tässä maailmassa, ne eivät koskaan voi saada lopullista voittoa edes tässä maailmassa.

Jeesuksen taivaaseen astumisen päivä on samalla myös lähetyskäskyn antamisen päivä. Meidät kaikki on kutsuttu samaan tehtävään kuin apostolit. Me saamme katsella Kristuksen kirkkautta, ja todistaa hänen voittoaan. Mekin saamme olla mukana viemässä ilosanomaa Jeesuksesta.

On hyvä huomata, mikä on meidän osuutemme tässä kaikessa: lähetystyö ei ole meidän omaa työtämme. Jeesushan sanoo: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut”. Jumalan suunnitelmat ovat olleet valmiina jo ennen maailman luomista. Meidän ei tarvitse kantaa huolta siitä, milloin ja millä tavoin hän pelastaa mailman. Meidän tehtävämme ei ole valloittaa maailmaa Jeesukselle. Me emme ole ensisijaisesti tekijöitä, vaan todistajia. Me saamme seurata Jumalan omaa työtä. Lisäksi hän on antanut meille ihmeellisen kunnian osallistua työhön hänen työtovereinaan. Mutta Jumala itse on se, joka päättää asioista ja vastaa työstä.

Mitä meidän siis tulee tehdä Kristuksen todistajina? Pietari kirjoittaa asiasta näin: ”pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.”(1.piet.3:15) Ensimmäinen askel on siis siinä, että elämme itse todeksi evankeliumin sanomaa ja rakennamme elämämme sen varaan. Jeesus on käskenyt meitä rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiämme niin kuin itseämme.Kun niin teemme, meidän koko elämämme todistaa Jeesuksen rakkaudesta ja voimasta. Kun me noudatamme Jeesuksen käskyä, kyse ei ole ainoastaan meidän omasta rakkaudestamme, vaan hänen rakkaudestaan. Hän on antanut siihen käskyn, ja Henkensä kautta hän antaa siihen myös voiman. Jeesus on noussut taivaan valtaistuimelle, mutta hän on läsnä myös meissä, ja toimii meidän kauttamme.

Kristuksen rakkauden kohtaaminen herättää ihmisissä väistämättä kysymyksiä. Kun noudatamme Herramme käskyjä, pääsemme myös vastaamaan tuohon Pietarin mainitsemaan kysymykseen: ”mihin teidän toivonne perustuu?Niissäkin maissa, joissa evankeliumia ei saa nykyisin avoimesti julistaa, sitä voidaan julistaa tekojen kautta. Kyse ei ole siitä, että lähetystyössä autettaisiin hätää kärsiviä ihmisiä vain siksi, että heistä voisi tulla kristittyjä. Todellinen kristillinen rakkaus on ehdotonta, eikä avulle pidä panna ehtoja kun näkee toisen kärsivän. Auttaminen ja evankeliumi vain kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kun meidät on lähetetty kastamaan ja opettamaan noudattamaan kaikkea mitä Jeesus on käskenyt meidän noudattaa, emmekö me sitten itse noudattaisi hänen käskyään rakastaa? Ja jos me haluamme auttaa ihmisiä heidän elämässään, emmekö haluaisi auttaa heitä iankaikkiseen elämään? Miksemme haluaisi jakaa kaikkein suurinta aarrettamme, kun se ei edes maksa meille itsellemme mitään?

Kun lähetystyöstä ja kristityn kutsumuksesta näin puhuu, niin kyllähän tämä kuulostaa helpolta. Ei tarvitse kuin rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä ja Jumalaa yli kaiken, ja vastata ihmisten kysymyksiin. Ja juuri näin helppoahan se onkin, ei tässä tarvita mitään muuta. Ainoa ongelma on, että meistä ei ole tähän. Kerta toisensa jälkeen kokemus osoittaa, ettei meissä ole tällaista rakkautta. Vaikka ymmärrän koko elämän mielekkyyden löytyvän toisten rakastamisesta, ja itse Pyhä Henki tekee minussa työtään ja uudistaa mieltäni, olen silti kiusallisen puutteellinen. Yhä uudelleen huomaan, miten vaikeaa on tehdä hyvää niille, joita en tunne ja miten vasten tahtoisesti etsin tilaisuutta kertoa Jeesuksesta toisille. Minun pitäisi olla esimerkki Kristuksen rakkaudesta ja edustaa häntä uskosta osattomille, mutta en ole vähääkään muita parempi, ja ansaitsen saman tuomion kuin kaikki muutkin. Se vähä hyvä, mitä teen, on kokonaan Jeesuksen ansiota.

On hyvä, että sen enempää kuin pelastus kuin lähetystyökään ei ole meidän käsissämme. Työ on Jumalan työtä. Meitä ei ole kutsuttu pelastamaan maailmaa, vaan todistamaan Jeesuksen pelastustekoja. Hän voi käyttää meidän epäonnistumisiammekin, ja näyttää voimansa meidän heikkoudessamme. Juuri armahtamalla meitä Jumala osoittaa rakkautensa meille, ja kaikille niille, joita me kohtaamme. Meidän toivomme ei perustu meidän omaan pyhyyteemme tai rakkauteemme, vaan Jeesukseen, joka on rakastanut meitä niin paljon, että antoi henkensä meidän puolestamme.

On tärkeää elää rakastaen, mutta vielä tärkeämpää on elää anteeksiantamuksesta. Siinä on kaikkein tärkein osa meidän todistuksestamme. Kun me luotamme Jumalan rakkauteen ja panemme toivomme Kristuksen sovitustyöhön, me olemme todellisia Kristuksen todistajia. Hänen armonsa suojassa me uskallamme tunnustaa syyllisyytemme. Meidän ei tarvitse salailla virheitämme, vaan voimme ottaa niistä opiksemme. Me saamme iloita Jumalan hyvyydestä ja ihmetellä Jeesuksen rakkautta. Se on meidän tärkein tehtävämme.

Me olemme siis arvokkaita epäonnistuessammekin, sillä meidän Herramme rakastaa juuri syntisiä. Hänen rakkautensa tekee meistä arvokkaita ja hyödyllisiä, vaikka itsessämme emme ole mitään. Tällainen on meidän kuninkaamme, joka on noussut valtaan. Meidän Jeesuksemme, opettajamme ja ystävämme, on istunut taivaan valtaistuimelle. Ja hän itse sanoo haluavansa meidänkin olevan siellä, missä hän on. Kerran hän saapuu kirkkaudessaan tekemään kaiken uudeksi, ja saattamaan päätökseen sen hyvän työn, jonka Henki on meissä alkanut. Silloin saamme olla aina hänen kanssaan. Pysykäämme lujasti hänen rakkaudessaan sitä päivää odottaessamme.

Aamen.

Pääsiäissaarna

Hoos. 6: 1-3
Tulkaa, palatkaamme Herran luo!
Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa,
hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat.
Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät,
kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös,
ja niin me saamme elää ja palvella häntä.
Ottakaamme opiksemme,
pyrkikäämme tuntemaan Herra!
Hän tulee, se on varmaa
kuin aamun koitto.
Hän tulee kuin sade,
kuin kevätsade, joka kastelee maan.

1. Kor. 15: 12-22
Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne. Silloin nähdään, että olemme antaneet Jumalasta väärän todistuksen, kun olemme väittäneet hänen herättäneen Kristuksen – mitä hän siis ei ole tehnyt, jos kerran kuolleita ei herätetä. Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.
Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.

Joh. 20: 1-10
Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.
——————————————-
Hauta on tyhjä. Jeesus on poissa. Mihin Herra on viety? Onko hänen hautansa häpäisty? Mitä tapahtuu? Nämä kysymykset risteilevät Jeesuksen oppilaiden mielessä. Hämmennys vallitsee. Kun Jeesusta naulittiin ristille, opetuslasten koko maailma romahti, mutta ainakin kaikki näytti olevan selkeää. Jumala oli julistanut tuomionsa. Jeesus oli sittenkin jumalanpilkkaaja ja väärä messias, joka oli johtanut heidät harhaan. Eihän Israelin Pyhä voisi antaa valittunsa joutua sellaiseen häpeään! Eihän kaikkivaltias Jumala antaisi oman Poikansa joutua kärsimään!
Mutta nyt pitkänperjantain kauhut vaihtuvat pääsiäisen salaisuuteen. Magdalan Maria pelkää jonkun ryöstäneen Jeesuksen ruumiin, ja Pietari vaikenee hämmentyneenä. Vain yksi opetuslapsi muistaa Jeesuksen sanat, ja uskoo nähdessään. Kristus on noussut kuolleista! Muut ymmärsivät ja uskoivat vasta kohdatessaan Jeesuksen ylösnousseena. Viimeinen loukkaus, tyhjä hauta, muuttuikin voiton merkiksi.
Opetuslapsilta meni pitkään ymmärtää, miksi Jeesuksen täytyi kuolla, ja mitä hänestä oli kirjoitettu profeettojen kirjoissa. Ilman ylösnousemusta sitä ei voikaan ymmärtää. Kuolema avautuu vasta elämän kautta. Eikä sekään vielä riittänyt opetuslapsille, vaan Jeesuksen piti itse tulla selittämään heille, mistä on kyse.
Mitä Jeesuksen ylösnousemus siis merkitsee? Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: ”Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.(Room.4:28)” Juuri Kristuksen ylösnousemus siis tuo meille vanhurskauden, syntien anteeksi antamisen.
Herättämällä Jeesuksen kuolleista Jumala julisti Jeesuksen vanhurskaaksi, ja vahvisti Jeesuksen sanat. Tämä mies oli todella Jumalan Poika. Tämä mies oli todella viaton. Ei Jeesus kärsinyt omien syntiensä tähden, vaan meidän pahojen tekojemme vuoksi. Ei hän ollut pilkannut Jumalaa, vaan puhunut ainoastaan totta.
Parantaessaan sairaita ja kohdatessaan ihmisiä, Jeesus usein julisti heille, että heidän syntinsä ovat anteeksi annetut. Vain Jumalalla on valta antaa syntejä anteeksi, mutta herättäessään Jeesuksen kuolleista Jumala osoitti, että Jeesuksella todella oli tuo valta. Jeesuksen sana on Jumalan oma sana.
Julistaessaan syntejä anteeksi Jeesus samalla otti Jumalan edessä vastuun niistä ihmisistä, jotka hän päästi synneistä. Hän otti omille harteilleen heidän syntinsä, ja kantoi ne Golgatan ristille. Hän kärsi meidän rangaistuksemme. Mekin olemme tänään saaneet kuulla Kristuksen oman sanan [papin] suulla: ”Ystäväni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi!” Me olemme Jeesuksen omia, ja hän vastaa meistä Jumalan edessä.
Meidät on uskon ja kasteen kautta liitetty Kristukseen, hänen ruumiinsa jäseniksi. Jumalan edessä me olemme yhtä Kristuksen kanssa. Siksi Kristuksen kuolema on myös meidän syntiemme rangaistus, ja hänen ylösnousemuksensa tuo myös meille iankaikkisen elämän. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat (Room 8:1)”, kuten Paavali kirjoittaa.
Tähän Raamatun sanaan me saamme rohkeasti turvautua. Meidän Herramme on voittanut synnin ja kuoleman! Kristus on noussut kuolleista! Jeesus elää, elää nyt ja iankaikkisesti! Hän rakastaa meitä niin paljon, että oli valmis kuolemaan meidän syntiemme vuoksi. Hän tahtoo pitää meistä huolen niin tässä elämässä kuin sen jälkeenkin. Ja hän myös pystyy siihen.
Nykyään puhutaan paljon siitä, ettei Jumalan olemassaolosta voi sanoa mitään varmaa. Halutaan korostaa sitä, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan, ja kaikki tiet Jumalan luokse ovat yhtä hyviä. Mutta se ei pidä paikkaansa. Jeesus on Tie, Totuus ja Elämä. Hänen ylösnousemuksensa ei ole vain uskon asia, vaan yksinkertainen historiallinen fakta. Siitä on paremmat ja varmemmat todisteet, kuin juuri mistään muusta sen ajan tapahtumasta.
Tiede ja historian tutkimus eivät tietenkään voi ottaa kantaa siihen, nousiko Jeesus todella kuolleista. Mutta jotakuinkin kaikki tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että Jeesus todella kuoli ristillä, ja hyvin pian sen jälkeen suuri joukko hänen oppilaitaan uskoi kohdanneensa hänet elävänä. Ja heidän todistukseensa me voimme luottaa.
Inhimillisesti katsottuna Jeesuksen oppilailla ei olisi ollut mitään syytä seurata Jeesusta hänen kuolemansa jälkeen. Heitä vainottiin ja pilkattiin, useimmat heistä jopa surmattiin. He eivät saaneet osakseen rikkautta eikä arvostusta, ja sen juutalaisen uskon mukaan, jossa he olivat pienestä pitäen kasvaneet, heitä odotti Jumalan tuomio ja iankaikkinen rangaistus. Mutta silti he julistivat viimeiseen asti ylösnoussutta Kristusta, sillä he tiesivät totuuden. He olivat omin silmin katsoneet Vapahtajaansa kasvoista kasvoihin. Eivätkä he olleet vain pari järkyttynyttä hullua, jotka luulivat nähneensä jotakin. Heitä oli 500, jotka oli kohdanneet ylösnousseen Vapahtajan (1.Kor.15:6).
He eivät olleet panneet toivoaan Jeesukseen vain tämän elämän ajaksi. Jos Kristus on herätetty kuolleista, silloin kuolleiden ylösnousemus on lähellä, eikä Jeesuksen omien tarvitse pelätä edes kuolemaa. Sen valta on päättynyt, ja siksi kenenkään ei tarvitse pelätä tehdä oikein ja julistaa totuutta.
Kristus on noussut kuolleista! Tätä ilosanomaa mekin saamme julistaa. Syntien rangaistus on kärsitty ja kuolema on voitettu! Tästä me saamme iloita. Se on ilosanoma, joka kuuluu kaikille kansoille ja josta jokaisen on saatava kuulla.
On kirjoitettu: ”Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty.(Room.5:10)” Jeesuksen ansiosta mekin saamme olla Jumalan lapsia. Kuolemalla ei ole enää valtaa Jeesukseen, eikä siksi myöskään hänen omiinsa. Näin hän sanoo itsestään: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. (Joh.11:25-26)”
Nouskaamme nyt tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme!

Kärsimyksen sunnuntain saarna

Jes. 65: 1–3
Minä olen kyllä ollut lähellä,
mutta he eivät ole minua etsineet,
olen ollut läsnä,
mutta he eivät ole minua kyselleet,
olen sanonut: ”Tässä olen, tässä olen!”
tälle pakanakansalle, joka ei kutsunut avuksi
minun nimeäni.
Päivästä päivään minä ojensin käteni
tätä vastahakoista kansaa kohden,
kansaa, joka kulkee väärää tietä
oman mielensä mukaan,
kansaa, joka yhä uudelleen minut vihoittaa.
Ef. 2: 12–16
Ennen te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä.
Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta.

Luuk. 13: 31–35
Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.”
Mutta hän vastasi:
”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani – eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.
Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”

—————————————————————————————–

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, tänään Raamatun sana puhuu meille yhdestä ja samasta asiassa niin Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa. Vaikka sitä voi olla vaikea aluksi huomata, ne kaikki puhuvat Israelin kansasta ja meidän suhteestamme siihen.
Hyvin vahvasti kuulemme Jumalan tuomion juutalaisille. Israelin kansa oli takoitettu olemaan maailman valo ja suola, siunaus kaikille kansoille, joka tekisi tyhjäksi syntiinlankeemuksen aiheuttaman vahingon. Mutta samalla tavoin kuin kaikki muutkin ihmiset, juutalaisetkin lankesivat. Israelin nimi merkitsee uskollista, mutta se oli uskoton omalle Jumalalleen. Kerta toisensa jälkeen se tappoi sitä paimentamaan lähetetyt profeetat, ja lopulta myös Jeesuksen, oman Pelastajansa ja Vapahtajansa.
Israel epäonnistui siinä tehtävässä, johon se oli kutsuttu, mutta juuri tämän epäonnistumisen kautta Jumala toteutti suunnitelmansa. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä näin: ”Kysyn siis: eivät kai juutalaiset sen vuoksi kompastuneet, että he jäisivät maahan makaamaan? Päinvastoin! Heidän lankeemuksensa on avannut pelastuksen muille kansoille, ja näin juutalaiset ovat saaneet aiheen kadehtia niitä.
Jos heidän lankeemuksensa on koitunut rikkaudeksi maailmalle ja heidän tappionsa rikkaudeksi kansoille, kuinka paljon enemmän saakaan aikaan heidän täysimääräinen voittonsa! (Room. 11:11-12)
Juutalaiset olivat mukana surmaamassa Jeesuksen, mutta juuri hänen kuolemansa aukaisi meille tien elämään. Suuri osa juutalaisista ei ottanut vastaan evankeliumia, mutta juuri siksi Jumalat on tarjonnut sen meille. Meidät on oksastettu jaloon oliivipuuhun, todelliseen Israeliin, eli Jeesukseen (Room.11:17). Tämä Paavalin vertauskuva on puhutellut minua syvysti. Eräs ystäväni hoitaa kasvitieteellistä puutarhaa töikseen ja hän näytti kerran, miten puuhun oksastetaan oksia. Silloin ymmärsin, ettei oksaa voi oksastaa puuhun, ellei alkuperäistä oksaa katkaista pois. Jos niin ei tehdä, ei ole mitään paikkaa, johon uusi oksa voisi tulla. Jumalan suunnitelmaan kuului, että hänen kansansa hylkäisi ja ristiinnaulitsisi hänet, jotta hän saisi tilaisuuden osoittaa rakkautta myös meitä kohta.
Nyt kun meidätkin on otettu Jumalan kansan jäseniksi, meille kuuluu Jumalan kansan vastuu. Meidät on kutsuttu olemaan tämän maailman valo ja suola, Kristuksen käsinä ja jalkoina tässä maailmassa. Meidän tehtävämme on tehdä kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus on käskenyt meitä noudattamaan.
Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän on valinnut omakseen. Niin kuin juutalaisten lankeemus tapahtui meidän hyväksemme, niin meidän kutsumisemme on takoitettu heidän hyväkseen. Jumala tahtoo tehdä oman kansansa mustasukkaiseksi itsestään meille, niin että kun he näkevät evankeliumin siunauksen meidän keskellämme, hekin ottavat Jeesuksen vastaan Vapahtajanaan.
Meillä ei ole ollenkaan varaa ylpeillä Israelin alkuperäisten oksien rinnalla. Emme me ole olleet tehtävällemme sen uskollisempia kuin hekään. Pitkin vuosisatoja kristillinen kirkko on vainoamalla juutalaisia vieraannuttanut heidät evankeliumista. Harvassa ovat ne kristityt, jotka ovat ottaneet todesta Jeesuksen lähetyskäskyn. Vielä vähemmän olemme eläneet todeksi evankeliumin sanomaa omassa elämässämme, noudattaneet sitä, mitä Jeesus on käskenyt meidän noudattaa. Kaikki me ihmiset olemme epäonnistuneita ja langenneita, syntisiä ja uskottomia.
Meidän ainoa turvamme ja toivomme on Jeesus, Nasaretilainen puuseppä, joka oli uskollinen. Abrahamin lapsi, joka oli valona ja suolana maailman pimeydessä. Jumalan Poika, joka syntyi ihmiseksi kuollakseen meidän syntiemme tähden. Hänen uskollisuutensa me saamme turvautua. Hänen uskollisuutensa ansiosta Jumala kääntää meidän uskottomuutemmekin voitoksi. Vaikka me olemmekin kelvottomia palvelijoita ja sanansaattajia, sanoma leviää ja kirkko kasvaa tänäkin päivänä ympäri maailmaa.
Jumala kyllä saattaa työnsä päätökseen ilman meitäkin, mutta Hän on antanut meille ihmeellisen kunnian osallistua Hänen työhönsä. Mitä Jumala voikaan saada meidän kauttamme aikaan, kun käännymme synneistämme ja otamme tehtävämme todesta? Kirjoittaahan Paavali juutalaisistakin näin: ”Jos juutalaisten hylkääminen on avannut maailmalle pääsyn sovintoon, niin mitä tapahtuukaan, kun Jumala ottaa heidät yhteyteensä? Silloin kuolleet heräävät eloon!” (Room.11:15) Samastahan Jeesuskin puhuu tämän päivän evankeliumissa: ”Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’” (Luuk.13:35) Silloin kun kaikki Abrahamin lapset yhdessä kutsuvat Jeesusta avukseen, Hän viimein palaa maan päälle herättämään kuolleet ja tekemään kaiken uudeksi. Hän saattaa oikeuden voimaan ja luo uudet taivaat ja uuden maan.
Tätä varten me julistamme: Että kaikki kansat voitaisiin koota yhdeksi Jumalan perheväeksi. Että vihollisuuden muuri lopullisesti revittäisiin alas ja Kristus olisi meidän kaikkien rauha. Silloin meidänkin keskellämme toteutuisi se, mikä on jo nyt totta Jumalan edessä: ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal.3:28)

Tapaninpäivä

2. Aik. 24: 18–21
Kansan luopumuksen vuoksi Jumala vihastui Juudaan ja Jerusalemiin. Vaikka hän lähetti asukkaiden keskuuteen profeettoja, joiden tuli saattaa heidät takaisin Herran luo, he eivät kuunnelleet profeettojen varoituksia.
Silloin Jumalan henki valtasi Sakarjan, pappi Jojadan pojan. Hän astui kansan eteen ja sanoi: »Näin sanoo Jumala: ’Miksi rikotte Herran käskyjä vastaan? Se tuottaa teille onnettomuuden.’ Koska olette hylänneet Herran, hänkin hylkää teidät.» Mutta väkijoukko liittoutui häntä vastaan, ja kuninkaan käskystä hänet kivitettiin kuoliaaksi Herran temppelin esipihalla.

Ap. t. 6: 8, 11–15, 7: 51–60
Stefanos oli täynnä armoa ja voimaa, ja hän teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa.
Silloin Stefanoksen vastustajat värväsivät joitakin miehiä sanomaan: »Olemme kuulleet hänen puhuvan herjaavia sanoja Mooseksesta ja Jumalasta.» He yllyttivät kansaa, kansan vanhimpia ja lainopettajia, ja sitten he kävivät käsiksi Stefanokseen ja veivät hänet Suuren neuvoston eteen. Siellä he toivat kuultavaksi vääriä todistajia, jotka sanoivat: »Tämä mies puhuu lakkaamatta tätä pyhää paikkaa ja lakia vastaan. Me olemme kuulleet hänen sanovan, että Jeesus, se Nasaretilainen, hajottaa tämän paikan ja muuttaa säädökset, jotka Mooses on meille antanut.» Kaikki, jotka istuivat neuvostossa, kiinnittivät katseensa Stefanokseen, ja hänen kasvonsa olivat heistä niin kuin enkelin kasvot.
Stefanos puhui: »Te niskuroijat, ympärileikatut mutta sydämeltänne ja korviltanne pakanat! Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä – niin kuin isänne, niin myös te! Onko yhtäkään profeettaa, jota teidän isänne eivät olisi vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennalta ilmoittivat, että Vanhurskas oli tuleva. Ja nyt olette te kavaltaneet ja murhanneet hänet! Te saitte enkelien tuomana lain, mutta ette ole sitä noudattaneet.»
Tämän kuullessaan neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja kiristelivät hampaitaan. Mutta Pyhää Henkeä täynnä Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen, joka seisoi Jumalan oikealla puolella. Hän sanoi: »Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!»
Silloin he alkoivat huutaa suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa. He raahasivat hänet ulos kaupungista kivittääkseen hänet, ja todistajat jättivät viittansa Saul-nimisen nuoren miehen huostaan. Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: »Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.» Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: »Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!» Sen sanottuaan hän nukkui pois.

Luuk. 12: 8–12
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
»Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta.
Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava.»
——————
Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Nämä Jeesuksen ohjeet vainoja varten voivat tuntua meistä hieman kaukaisilta., jopa vanhentuneilta. Kuitenkin evankeliumi on tullut meillekin juuri niiden kristittyjen ansiosta, jotka noudattivat näitä ohjeita. Juuri siksi apostoleita uskottiin, että he olivat valmiita kuolemaan, ennemmin kuin kieltämään Jeesuksen ylösnousemuksen. Jos he eivät itse olisi tavanneet Jeesusta ylösnousseena, vaan olisivat valehdelleet asiasta, tokihan he olisivat mieluummin pelastautuneet kuin pitäneet kiinni valheesta. Mutta he tieseivät totuuden, kaikki 12 apostolia, ja 500 muuta silminnäkijää.
Helposti me ajattelemme, että kristittyjen vainot ovat jotain, mikä kuuluu muinaiseen Roomaan. ”Eihän sellaista nyt tapahdu nykymaailmassa!” Mutta ikävä kyllä, vainoja on tänäkin päivänä.
Eilen Irakin pääkaupungissa Bagdadissa räjäytettiin kaksi pommia. Toinen kristittyjen kaupunginosassa, toinen kirkon edustalla kun ihmiset poistuivat joulupäivän jumalanpalveluksesta. 46 on kuollut ja 77 loukkaantunut. Siis eilen, joulupäivänä. Joka päivä kymmenet kristityt pakenevat väkivaltaa Irakista. Monet haluavat kuitenkin jäädä. He todistavat siitä rauhasta, jota Kristus syntyi tuomaan maan päälle.
Syyriassa 600 kristittyä perhettä oli paennut sotaa ja vainoja autiomaahan Sadadiin. Lokakuussa sinne tehtiin isku, jossa 45 kristittyä surmattiin ja 14 kirkkorakennusta hävitettiin. Kuukautta aikaisemmin Ma’loulassa ihmisiä vaadittiin kääntymään islamiin, tai kuolemaan. Yhden miehen kerrotaan vastanneen: ”Olen kristitty, ja jos haluatte tappaa minut sen takia, en vastusta teitä”. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.
Vielä tänäänkin on paikkoja, joissa ihmisen ei anneta elää, jos hän tunnustautuu Jeesuksen omaksi. Ja vielä tänäkin päivänä on kristittyjä, jotka mieluummin luopuvat hengestään, kuin Herrastaan. Samanlaisia ihmisiä kuin Stefanos. Uskollaan he todistavat Jeesuksen voimasta ja Jumalan todellisuudesta. On kirjoitettu: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” Stefanos sai nähdä Jumalan kirkkauden, ja Jeesuksen Jumalan oikealla puolella. Siksi hän ei yrittänyt pelastaa tai puolustella itseään, vaan todisti Jeesuksesta.
Samalla tavoin tämän päivän marttyyrit näkevät, että kaikki ei ole siinä, mikä näkyy ihmissilmälle. On jotain tärkeämpää ja suurempaa, kuin häpeä ja hylätyksi tuleminen, väkivallan ja kuoleman uhka. Jeesus on elämän ja kuoleman Herra, eikä hänen omiensa tarvitse pelätä kuolemaa. Ratkaisevaa ja tärkeää ei ole se, mitä muut ihmiset ajattelevat, tai miltä näytetään heidän silmissään. Ratkaisevaa on se, mitä tapahtuu Jumalan edessä. Tärkeää on se, että Jeesus rakastaa.
Meidän ei pidä unohtaa niitä, jotka kärsivät uskonsa takia. He todistavat Jeesuksesta niille, jotka tekevät heille väkivaltaa, että evakeliumi voisi levitä. Samalla tavoin Jeesuskin rukoili surmaajiensa puolesta. Hän kärsi niiden puolesta, jotka olivat naulinneet hänet ristille.
Marttyyrien todistuksen on tarkoitettu koko maailman nähtäväksi, mutta siitä ei ole muodikasta puhua. Kun väkivaltaisuuksista maailmalla raportoidaan, jätetään helposti kertomatta, että ne, jotka kärsivät, ovat kristittyjä. Ja se vähä, mitä kerrotaan, hukkuu helposti muuhun uutisvirtaan. Se hukkuu kaikkeen muuhun kärsimykseen, jota maailmassa on. Syyrialainen Arkkipiispa Selwanos Boutros Alnemeh kysyi Saddadin tapahtumien jälkeen: ”Olemme huutaneet apua maailmalta, mutta kukaan ei ole kuunnellut meitä. Missä on kristillinen omatunto? Missä on inhimillinen omatunto? Missä ovat veljeni? Ajattelen kaikkia niitä, jotka kärsivät ja surevat tänään. Pyydämme, että rukoilette puolestamme.” Kristittyjen vainot ovat todellisuutta ja nykypäivää Lähi-idässä, Indonesiassa, Vietnamissa, Kiinassa ja Koreassa. Meidän ei ole lupa unohtaa veljiämme ja sisariamme, jotka kärsivät. Me emme saa pitää halpana heidän uhriaan ja vaieta sitä kuoliaaksi.
On myös väkivallatonta vainoa, erilaisia painostuksen muotoja. Kun ihminen kääntyy kristityksi Itä-siperiassa, usein hänen sukunsa hylkää hänet ja alkaa syrjiä häntä. Eräs seurakuntalainen Kristuksen armon seurakunnassa kertoi, että hänen miehensä oli vaatinut häntä luopumaan Jeesuksesta, tai muuten hän ei voisi enää asua miehensä kotona. Tämä sisar oli pakannut tavaransa ja lähtenyt. Lopulta mies oli luovuttanut ja pyytänyt häntä palaamaan.
Meidän esirukouksiamme ja tukeamme tarvitaan. On tärkeää, että vaikeissa paikoissa elävät kristityt voivat tietää, että he eivät ole yksin. Vaikka suku ja perhe hylkäisivät, niin heillä on veljiä ja sisaria kaukaisissa maissa. He eivät kuulu mihinkään outoon lahkoon, vaan maailman laajaan Kristuksen kirkkoon, Jumalan valtakuntaan, joka vääjäämättä tuo rauhan maan päälle.
Rakkaat veljet ja sisaret, meidänkään ei pidä hävetä tunnustautua ihmisten edessä Kristuksen omiksi. Meillä on uskonsisaruksia kaikkialla maailmassa, sisaruksia, jotka pysyvät lujasti uskossa siitä huolimatta, että heitä sen vuoksi pilkataan ja halveksitaan, uhkaillaan ja kohdellaan kaltoin. Onhan sen rinnalla pientä se, että nykysuomessa ihminen vaikuttaa vähän hassulta, kun uskoo Jeesukseen. Meidän ei pidä hävetä tunnustaa Jeesusta Herraksemme, sillä ei hänkään häpeä tunnustaa meitä omikseen Isän edessä. Hän kärsi ja kuoli meidän puolestamme, meidän syntiemme vuoksi, että me saisimme ikuisen elämän. Meidän ei tarvitse pelätä mitään eikä ketään, kun olemme hänen omiaan.
Hän on elämän ja kuoleman Herra, maailmankaikkeuden kuningas Jumalan Poika. Se, mitä tapahtuu hänen edessään, on paljon tärkeämpää, kuin mikään, mitä tapahtuu ihmisten edessä.

4. Adventtisunnuntai

Ensimmäinen lukukappale
1. Moos. 21: 1–7
Herra piti huolen Saarasta, kuten oli sanonut, ja täytti antamansa lupauksen. Saara tuli raskaaksi ja synnytti Abrahamille hänen vanhoilla päivillään pojan. Se tapahtui juuri siihen aikaan, jonka Jumala oli ilmoittanut. Pojalleen, jonka Saara oli synnyttänyt, Abraham antoi nimeksi Iisak. Kahdeksantena päivänä Iisakin syntymästä Abraham ympärileikkasi hänet, kuten Jumala oli käskenyt. Abraham oli satavuotias, kun hänen poikansa Iisak syntyi. Saara sanoi: »Jumala on antanut minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.» Ja Saara sanoi vielä: »Kuka olisi tiennyt sanoa Abrahamille: ’Saara imettää poikia’? Ja nyt minä kuitenkin olen synnyttänyt pojan hänen vanhoilla päivillään.»

Toinen lukukappale
Hepr. 6: 13–19
Antaessaan Abrahamille lupauksensa Jumala vannoi omaan nimeensä, koska ei ollut ketään suurempaa, jonka nimeen hän olisi vannonut. Hän lupasi: »Minä siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle runsaasti jälkeläisiä», ja kärsivällisesti odotettuaan Abraham sai, mitä hänelle oli luvattu.
Ihmiset vannovat jonkun itseään suuremman nimeen. Vala merkitsee heille asian vahvistusta, se lopettaa kaikki vastaväitteet. Siksi myös Jumala vannoi lupauksensa takeeksi vielä valan. Hän tahtoi tällä erityisellä tavalla osoittaa niille, joita lupaus koskee, että hänen päätöksensä ei muutu. Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala, ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme. Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma.

Evankeliumi
Matt. 1: 18–24
Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.
Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: »Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.»
Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:
– Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,
ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel –
se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.
Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.
—————————————-
Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, asettukaamme hetkeksi Joosefin asemaan. Miltä hänestä mahtoi tuntua, kun huomasi Marian olevan raskaana? Hän selkeästi rakasti Mariaa, koska kaikesta huolimatta halusi suojella Mariaa häpeältä. Lakikin vaati seurauksia aviorikoksesta, sillä kihlaus oli juutalaisille jo sitova sopimus. 5. Moos.22:23: ”Jos mies makaa toiselle miehelle kihlatun koskemattoman tytön ja tämä tapahtuu kaupungissa, molemmat on vietävä kaupungin portille ja kivitettävä”. Mutta Joosef tahtoi säästää Marian seurauksilta. Ehkä hän toivoi, että Maria voisi olla onnellinen sen miehen kanssa, joka oli lapsen isä.
Raamattu kertoo harvoin, mitä ihmiset tuntevat. Yleensä se keskittyy siihen, mitä ihmiset tekevät. Mutta tässä kohti Luukas kertoo jotain; Raamatun käännös kertoo Joosefin ”ajatelleen” tätä kaikkea, mutta osa merkityksestä katoaa käännöksessä. Samaa sanaa käytetään myös siitä, miten Herodes raivostuu tietäjille, tai siitä miten raivoissaan väkijoukko on, kun he uhkaavat kivittää Jeesuksen. Varmaan Joosefkin oli vihainen, kun hänet näin petettiin. Ei hän halunnut Marian tai lapsen kuolemaa, mutta hän ei myöskään voinut kuvitella ottavansa Mariaa vaimokseen. Ei hän ryhtyisi peittelemään aviorikosta eikä kasvattamaan toisen miehen poikaa omanaan.
Entä Maria? Miten hän selittäisi Joosefille? Mitä hän voisi sanoa? Miten hän voisi saada Joosefin uskomaan, että vaikka lapsi ei olekaan Joosefin, mitään toista miestä ei ole? Ei mitenkään. Varmaan Maria pelkäsi ja oli epätoivoinen. Hän oli suostunut Jumalan tahtoon. Menettäisikö hän nyt sulhasensa sen takia? Entä miten kävisi hänen itsensä ja lapsen?
Sekä Marialta että Joosefilta kysyttiin paljon uskoa. Maria suostui Herran käyttöön, ja siksi Jeesus sai äidin. Ja Joosef uskoi sanomaan, jonka sai unessa enkeliltä. Siksi Jeesus sai kodin ja perheen. Ehkä uneen auttoi uskomaan se, Maria ja Joosef molemmat tiesivät, että lapsen nimeksi on annettava Jeesus. Ja ehkä siihen auttoi uskomaan sekin, että he olivat juutalaisia, Abrahamin jälkeläisiä. Jumala oli antanut Abrahamille kokonaisen kansan jälkeläisiksi, vaikka hän ja hänen vaimonsa olivat jo satavuotiaita. Iisak oli syntynyt Jumalan lupauksen voimasta, ei inhimillisistä yrityksistä. Joosef ja Maria olivat siis Iisakin jälkeläisinä itsekin lupauksen lapsia. Ehkä siksi heidän oli mahdollista uskoa Jeesukseen, joka oli kokonaan lupauksen lapsi. Jos Jumala voi antaa lapsia satavuotiaalle, yhtä hyvin hän voi antaa lapsen koskemattomalle neitsyelle. Maailman Luojalle mikään ei ole mahdotonta.
Jeesukseen enemmän kuin keneenkään toiseen pätee tämä Johanneksen evankeliumin sana: ”He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” Samalla tavalla kuin Iisak, myös Jeesus syntyi Jumalan lupausten voimasta. Vanhassa testamentissa on paljon lupauksia Jeeuksen tulemisesta, mutta Jeesuksesta puhuu myös se sama lupaus, josta Iisak syntyi. Abrahamille oli luvattu, että hänen jälkeläistensä kautta kaikki kansat saavat siunauksen. Apostoli Paavalin mukaan tämä lupaus toteutuu ainoastaan Jeesuksen kautta. Ainoastaan Jeesus on todellinen Abrahamin perillinen, sillä ainoastaan hänen kauttaan lupaukset toteutuvat. Muut voivat olla perillisiä vain hänen kauttaan.
Jeesus on ainoa tie Jumalan lapseksi, mutta se tie on avoin kaikille. Johanneksen evankeliumista: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” Jeesus on lupausten lapsi, ja hän tekee meistäkin lupausten lapsia, niitä lapsia, jotka Abrahamille luvattiin. Jumalan kansaa, Hänen omia lapsiaan. Meidät on yhdistetty Jeesukseen uskon ja kasteen kautta, ja siksi mekin olemme sitä, mitä Jeesus on. Roomalaiskirjeessä on kirjoitettu näin: ”Eivät kaikki Abrahamin jälkeläiset ole oikeita Abrahamin lapsia. Onhan sanottu: ”Vain Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi.” Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset”.
Jeesus on ikäänkuin uusi Iisak: Iisakin kautta syntyi Jumalan kansa, ja niin myös Jeesuksen. Uusi Jumalan kansa, jonka jäseniksi kaikki kansat voivat päästä. Jeesuksen omina meillekin kuuluu se sama uskon kautta tuleva vanhurskaus, jonka Abrahamkin sai. Hänkin sai syntinsä anteeksi ja Jumalan ystävän nimen, kun hän luotti Jumalan lupaukseen. Me saamme luottaa siihen, että me saamme kaikki syntimme anteeksi, kun uskomme Jeesukseen, sillä uskon kautta Jeesus itse asuu meissä. Hän on meissä, ja me hänessä. Siksi hänen ristinkuolemansa on meidän syntiemme rangaistus, joka on jo kärsitty. Enää ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Jeesuksessa Kristuksessa. Ja Jeesuksen omina mekin olemme Jumalan lapsia, sillä me olemme yhtä Jumalan ainoan Pojan kanssa. Näin Jeesus pelastaa kansansa sen synneistä, ja vielä enemmänkin: Hänen kauttaan tämä siunaus tulee kaikille kansoille.
Jumala toteutti lupauksensa, jotka hän oli antanut profeettojen kautta. Ja hän käytti tässä aivan tavallisten ihmisten uskoa. Tämän päivän raamatunkohdat kertovat, miten ihmisten usko valmisti tietä Jumalan Pojan tulemiselle. Maria uskoi, ja siksi antautui kuoleman ja häpeän vaaraan, että Jumalan Poika voisi syntyä. Joosef uskoi, ja siksi hän otti Marian vaimokseen, ja pelasti hänet ja Jeesuksen kuolemalta. Abraham ja Saara uskoivat, ja siksi heistä sai alkunsa kansa, johon Jeesus syntyi. Kyllähän Jumala olisi voinut ottaa ihmishahmon muullakin tavalla. Kyllähän olisi voinut lähettää enkeleiden armeijan suojelemaan pienokaista. Mutta hän päätti käyttää tavallisia ihmisiä, tavallista uskoa. Jumala halusi tulla ihmiseksi, tavallisen ihmiselämän keskelle. Jeesus halusi ottaa meidän osamme, että hän voisi olla meidän pelastajamme.
Meidänkin uskomme voi olla valmistamassa tietä Jeesuksen tulemiselle. On kirjoitettu: ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.” Kun uskomme ja luotamme Jeesukseen, olemme valmiita siihen, kun hän tulee. Ja meidän uskostamme myös muut saavat rohkeutta uskoa. Ei tarvita mitään ylivoimaista tai poikkeuksellista, vaan aivan tavallista ja arkista uskoa. Se usko loistaa meistä myös ulos, ja saa aikaan asioita, niin kuin se sai Mariassa ja Joosefissa. Pieniä rakkauden tekoja: yksinäisten kohtaamista, anteeksiantamista silloin, kun meille on tehty vääryyttä tai luottamuksemme on petetty. Ystävällisiä sanoja masentuneelle. Kun me osoitamme ja annamme eteenpäin sitä rakkautta, jolla Jeesus on rakastanut meitä, niin hänen valonsa loistaa ihmisten elämään. Sen valon kautta Jeesus voi antaa toisillekin sen uskon, jonka hän on antanut meillekin.
Ja jos emme tiedä mitä tehdä, voimme aina rukoilla. Jos emme osaa auttaa sitä, jonka näemme tarvitsevan apua, voimme luottaa siihen, että Jumala osaa auttaa. Lähetystyöntekijöiden puolesta tarvitaan esirukouksia. He tekevät työtä niiden parissa, jotka eivät ole Jeesuksesta kuulleetkaan. Se työ valmistaa tietä Jeesuksen tulemiselle aivan erityisellä tavalla. Jeesus on sanonut omasta palustaan: ”Sitä ennen on evankeliumi julistettava kaikille kansoille.” Hän ei halua kenenkään joutuvan kadotukseen, vaan tahtoo kaikkien pelastuvan. Siksi meidän on tärkeää viedä eteenpäin sanomaa siitä, että Jeesus on kuollut koko maailman syntien puolesta. Evankeliumi kuuluu kaikille kansoille ja kaikille ihmisille.
Nouskaamme tunnustamaan yhteinen Kristillinen uskomme