Kristus, voittomme kiusauksissa (Invocavit)

[JOHDANTO]
Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa! Raamattu muistuttaa meitä toistuvasti siitä, että paha vaanii meitä, ja tahtoo saada meidät omakseen. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on Jumala varoittaa Kainia näin: ”Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.” (Gen.4:7) Tämä varoituksen sana koskee myös meitä.
[KIUSAUKSET LUTHERIN MUKAAN JAOTELTUNA]
Synti tunkeutuu meidän elämäämme monta reittiä. Meitä kiusaa perkele, maailma ja meidän oma lihamme. Ne haluavat saada meidät kapinoimaan Jumalaa vastaan. Ne tahtovat houkutella meidät epäjumalanpalvelukseen, eli asettamaan jotain muuta Jumalan edelle meidän elämässämme. Ne yrittävät vieraannuttaa meidät Kristuksesta ja vetää meidät helvettiin.
Meidän lihamme, eli langennut ihmisluontomme, on mukavuudenhaluinen ja itsekäs. Se suostuisi mielellään tinkimään oikeudesta, totuudesta, uskollisuudesta ja rakkaudesta, jos se sillä tavalla saa sen, mitä haluaa. Se etsii aina omaa etuaan. Lihan kiusauksia on paljon: Ahneus, himo, laiskuus, kateus, viha. Moni tavoittelee omaisuutta, ja luottaa siihen Jumalan sijasta. Jotkut ovat sen takia myös valmiita riistämään toisia tai varastamaan. Toisille alkoholista tai huumeista tulee kuningas, joka hallitsee koko elämää. Joku harrastaa irtosuhteita ja etsii aina uutta kumppania, jonka kanssa tyydyttää himojaan. Toinen kääntyy pornoteollisuuden puoleen, ja eristäytyy muista sen pariin. Moni kantaa kaunaa toisille, kun on helpompaa olla antamatta anteeksi. Lihan houkutukset ovat monet, ja niistä on peräisin melkein kaikki se kärsimys, jota maailmassa on: Sodat, nälänhädät, rikkinäiset perheet ja muu. Kaikki tämä on meistä itsestämme lähtöisin. Jeesus sanoo: ”Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.”(Mark.7:21-23)
Oman lihamme lisäksi meitä kiusaa ja houkuttelee maailma. Se ei tunne Jeesusta, ja tahtoo saada meidät luopumaan hänestä. Alusta asti Jeesuksen omia on vainottu, vangittu, pilkattu ja surmattu, että uskovat luopuisivat hänestä. Näin on vielä nykyäänkin Syyriassa, Irakissa, Iranissa, Intiassa ja monissa muissa paikoissa. Ja niissäkin maissa, missä on turvallisempaa, moni pelkää tulevansa hylätyksi ja pilkatuksi uskonsa takia. Moni pelkää menettävänsä ystävänsä, perheensä tai sukulaisensa, jos tunnustautuu Jeesuksen omaksi. Häpeän ja pelon kautta maailma yrittää riistää meitä Jeesuksen kädestä. Mutta Jeesus on voittanut maailman, ja hän on sitä voimakkaampi. Hänellä on valta varjella meidät kaikelta pahalta, ja pitää meidät turvassa. 
Tässäkään ei ole vielä kaikki. Kolmanneksi meitä kiusaa perkele. Sen kiusaus on ehkä kaikista viekkain. Kun liha houkuttelee meitä nautintoon ja itsekkyyteen, ja maailma tahtoo erottaa meidät Jeesuksesta vaikka väkivalloin, paholainen yrittää saada meidät lankeamaan ylpeyteen. Se yrittää erottaa meidät Jumalasta valheilla. Se vakuuttaa meille, että olemme niin hyviä, että voimme itse voittaa kiusaukset ja täyttää Jumalan lain. Se saa meidät halveksimaan muita ja estää turvautumasta Jeesuksen armoon. Ja kun me kuitenkin kerta toisensa jälkeen lankeamme, saatana on valmiina kertomassa, että olemme niin syntisiä ja huonoja, ettei Jumala voi meitä rakastaa, eikä armo kuulu meille. Se on valmis valehtelemaan meille mitä tahansa, että emme turvautuisi Jeesukseen. Sillä niin kauan kuin olemme Jeesuksen omia, sillä ei ole mitään valtaa meihin. Valhe on sen ainoa väline, ja se sekoittaa mukaan juuri sen verran totuutta, että siihen on helppo uskoa.
[JEESUKSEN KIUSAUKSET]
Mitä mahdollisuuksia meillä syntisillä on? Maailma on täynnä kiusauksia, ja me tartumme niihin yhä uudestaan. Voiko Jumala todella rakastaa tällaisia saastaisia, langenneita ja pahoja ihmisiä? Jumala on täydellinen, Pyhä ja puhdas. Hän on oikeudenmukainen tuomari, joka antaa jokaiselle tämän tekojen mukaan. Miten me voisimme tulla Jumalan eteen? Miten me voisimme turvautua hänen apuunsa?
Kirjeessä heprealaisille on toisen luvun kahdeksannessatoista (Hepr.2:18) kirjoitettu nämä sanat Jeesuksesta: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” Jeesus todella tietää, mitä vaikeuksia me kohtaamme, ja miten paljon meitä koetellaan. Hän ymmärtää meitä, sillä hän elänyt ihmisen elämän ja kokenut itse samat kiusaukset.
Tämän päivän evankeliumissa kuulimme yhden niistä koetuksista, joita Jeesus kävi läpi. Hän teki sen meidän puolestamme, että meillä olisi elämä ja rauha Jumalan kanssa. Pietari oli juuri tunnustanut Jeesuksen messiaaksi. Hän oli ensimmäinen, joka oli ymmärtänyt, kuka Jeesus todella on: valittu kuningas, elävän Jumalan Poika. Ja siksi oli erityisen kipeää, että tämä kiusaus tuli juuri hänen kauttaan. Kaikista Jeesuksen oppilaista hän ymmärsi parhaiten kuka Jeesus oli. Ja kuitenkin, juuri siksi hän ei voinut ymmärtää, mikä Jeesuksen tehtävä oli.
Opetuslapsille oli mahdotonta ymmärtää Jeesuksen sanoja, kun hän kertoi, että hän tulisi kärsimään ja kuolemaan Jerusalemissa. Jeesushan oli messias, Elävän Jumalan Poika! Hänenhän kuuluisi hallita Israelia Jerusalemissa! Ei Jumala voisi antaa valittunsa kärsiä sillä tavoin. Jeesus oli viaton, eikä ollut tehnyt mitään väärää! Miten Jumala muka voisi sallia tällaista?
[UHRIKARITSA]
Eikä se varmaan ollut helppoa Jeesuksellekaan. Koko elämänsä hän oli vastustanut kiusauksia ja välttänyt syntiä. ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt!” oli Jumala ilmoittanut hänen kasteensa yhteydessä. Ja nyt hän oli ilmoittanut Pojalleen, että tämän tulisi kärsiä ja kuolla, vaikka olikin viaton. Mutta Jeesus ymmärsi, että hän kärsisi meidän puolestamme. On kirjoitettu: ” meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes.53:5). Hän suostui kärsimykseen ja kuolemaan, petetyksi tulemiseen ja häväistykseen, että me saisimme elämän Jumalan kanssa. Hän on Jumalan puhdas uhrikaritsa, joka kantoi meidän syntimme, rikkomuksemme ja pahat tekomme.
Sen takia Jeesus vastusti kiusauksia. Kyllä hänkin kuuli samat houkutuksen äänet, jotka kuiskivat meidän sisällämme. Sama vastustamaton voima yritti vetää hänenkin askeleitaan helpolle tielle, mukavaan elämään ja nautintoon. Mutta hän kulki päättäväisesti kohti kuolemaa, sillä hän tiesi, että se on sinulle ja minulle elämän tie. Hän valitsi vaikean tien, kieltäymykset ja kivun, sillä hän tiesi, että se oli ainoa tapa auttaa meitä, jotka emme pysty itseämme auttamaan. Hän rakasti meitä niin paljon, että oli valmis tekemään sen kaiken sinun ja minun takiani. [Siksi hän vastasi Pietarillekin niin kuin erämaassa häntä koetelleelle paholaiselle: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”]
Näin paljon Jeesus meitä rakastaa! Hänen ansiostaan me saamme kaikki syntimme anteeksi. Vaikka me olemme syntisiä ja teemme väärin yhä uudestaan, Jumala pitää meistä kiinni ja antaa meille anteeksi.
[VOITTO KIUSAUKSISTA]
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme tehdä mitä tahansa, ja antautua kiusausten vietäväksi. Ja miksi me haluaisimmekaan? Ne ovat niitä tekoja, joista meidän elämämme kaikki kärsimys on lähtöisin. Ne ovat niitä tekoja, jotka haluavat orjuutta meidät, ja sokaista meidät Jumalan rakkaudelta. Ne ovat niitä tekoja, joiden takia meidän rakkaan Vapahtajamme piti kuolla.
Jeesus ei kuollut sitä varten, että me voisimme elää rauhassa ilman Jumalaa. Hän kuoli, että saisimme elää rauhassa Jumalan kanssa. Juuri sitä varten Jumalan Poika tuli maailmaan, että hän tekisi tyhjäksi Paholaisen teot. Jeesuksen kautta me saamme syntimme anteeksi, ja hän antaa meille myös voiman vastustaa syntiä elämässämme. Se ei ole mikään ylimääräinen vaatimus tai armolle asetettu ehto, vaan se on Jumalan lahjaa rakkautta meille.
Silloin kun olemme yksin, ja ajattelemme, ettei kukaan näe meitä, on paljon helpompi langeta kiusauksiin. Mehän kuulimme tänään toisesta Samuelin kirjasta: ”Sinä olet tehnyt tekosi salassa, mutta minä teen tämän teon koko Israelin nähden, keskellä kirkasta päivää.” Salassa muilta Daavid teki sellaisia asioita, joista hän itse tuomitsi toisia. Sillä tavoin hän myös julisti tuomion itselleen. Toisten ihmisten seurassa me ikään kuin näemme itsemme toisten silmin. Ja silloin me emme tee kaikkea sitä pahaa, mitä muuten tekisimme, koska näemme sen todella olevan sitä mitä se on.
Siksi on tärkeä muistaa, että me olemme aina Jeesuksen seurassa ja Jumalan kasvojen edessä. Jumala näkee kaiken mitä teemme, hän tuntee meidät sisintämme myöten. Miettikäämme siis, mitä haluamme hänen näkevän. Emmehän me halua sylkeä vasten kasvoja Jeesusta, joka on niin paljon kärsinyt meidän puolestamme.
Aina me emme ymmärrä, ja muista tätä. Me saatamme elää niin kuin Jumalaa ei olisikaan, niin kuin hän ei näkisi, tai ei välittäisi siitä, mitä me teemme. Siksi on tärkeää pitää mielessä tämä Raamatun ohje: Rukoilkaa lakkaamatta (1.Tess.5:17). Rukouksen kautta me ymmärrämme ja saamme kokea, että Jumala on meidän kanssamme. Meidän rakastava Isämme kulkee meidän rinnallamme. Sitä tarkoitusta varten hän on myös antanut meille Raamatun, jossa me saamme kuulla hänen äänensä. Samoin hän on antanut meille sisaret ja veljet seurakunnassa. Heidän kauttaan me saamme kokea Jumalan rakkauden.
[LOPETUS]
Jeesus on voittanut synnin, kuoleman, ja perkeleen vallan. Ja tämän voiton hän haluaa jakaa myös meidän kanssamme. Iloitkaamme siis voitosta! Iloitkaamme siis Herrastamme! Hänen kauttaan me saamme elämän. Iankaikkisen elämän, joka alkaa jo tässä maailmassa, ja kestää ikuisesti tulevassa.

1. Adventtisunnuntai

Ensimmäinen lukukappale
Jes. 49: 8-10
Näin sanoo Herra:
– Armon hetkellä minä vastaan sinulle,
pelastuksen päivänä minä autan sinua.
Minä olen luonut sinut
toteuttamaan sen liiton,
jonka tein tämän kansan kanssa,
jotta saattaisit ennalleen maan,
jotta uudelleen jakaisit autioituneet perintömaat,
jotta sanoisit vangituille: ”Lähtekää”,
ja pimeydessä viruville: ”Tulkaa valoon!”
Tallatuilta teiltäkin he löytävät ravintonsa,
paljas kalliorinne on heille laidunmaa.
Eivät he näe nälkää, ei heidän tule jano,
ei heitä ahdista helle eikä auringon polte,
sillä heitä ohjaa heidän armahtajansa,
joka vie heidät lähteiden ääreen.
Toinen lukukappale
Ilm. 3: 20-22
Kristus sanoo:
”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.
Sen, joka voittaa, minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niin kuin minäkin olen voittoni jälkeen asettunut Isäni kanssa hänen valtaistuimelleen.
Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.”
Evankeliumi
Luuk. 19: 28-40
Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.”
Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
– Siunattu hän, kuningas,
joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha,
kunnia korkeuksissa!
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Tänään alkaa uusi kirkkovuosi ja adventin aika. Kristuksen odotuksen aika. Odotamme joulun ihmettä, Vapahtajan saapumista kansansa keskelle.
Tuomiosunnuntaina, edellisen kirkkovuoden loppuessa, olin perheeni kanssa Eurajoella viettämässä isoisäni satavuotispäivää. Kokoonnuimme lopuksi hänen haudalleen laulamaan. Mummon ja vaarin hautakiveen on kirjoitettu nämä psalmin sanat: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani”. Se perintöosa ei ole se maapalanen, jolle heidät on haudattu. Se on sama taivaallinen isänmaa, luvattu maa, josta Isä puhu Pojalleen tänään Jesajan kirjassa: ”jotta saattaisit ennalleen maan, jotta uudelleen jakaisit autioituneet perintömaat”
Luvattu maa, Jumalan valtakunta ihmisten keskellä. Se ei ole vain paikka tai alue, vaan se on Jumalan tahdon toteutumista maailmasta. Armon ja rauhan valtakunta, paikka, jossa vanhurskaus vallitsee. Sen valtakunnan tulemista me rukoilemme tänäänkin tänäänkin Isä meidän -rukouksessa. Ja sen tulemista kaipasivat myös ne, jotka tervehtivät Jeesusta Jerusalemissa. ”Hoosianna! Auta, pelasta! Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä!”
Nämä huudot tervehtivät Jeesusta hänen saapuessaan Jerusalemiin. Hoosianna! Avunhuuto, ja ylistyslaulu. Laulu jolla tervehditään messiasta, pelastavaa kuningasta. Kansa kaipasi auttajaa, vapauttajaa. Valittua miestä, joka tulisi toteuttamaan liiton, saattamaan ennalleen maan ja jakamaan uudelleen autioituneet perintömaat. Ja ratsastaessaan kaupunkiin aasilla Jeesus ilmoittaa: Minä se olen. Minä olen tullut tekemään tämän. Minä olen saapunut täyttämään lupaukset ja toteuttamaan liiton.

Sakariaan kirjassa on kirjoitettu: ”Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa”. Aasilla ratsastaminen oli merkki, jonka kaikki ymmärsivät. Kun Salomo aikoinaan nousi valtaistuimelle, hänelle annettiin ratsuksi kuningas Daavidin muuli. Teollaan Jeesus siis ilmoittaa, että hän oli Daavidin poika, odotettu kuningas. Todellinen kuningas, joka tuo rauhan, ei väkivaltainen valloittaja.
Tänään mekin saamme liittyä Jerusalemin lasten lauluun ja ylistykseen. Jumalan valtakunta tulee, se on varma toivomme. Jeesus saapuu kunniassaan ja kirkkaudessaan. Hän tekee näkyväksi sen mikä on näkymätöntä, oikaisee vääryydet ja saattaa voimaan rauhaan ja vanhurskauden. Meidän tehtävämme on toivottaa hänet tervetulleeksi, liittää äänemme siihen kuoroon, joka ylistää hänen nimeään ja kaipaa hänen saapumistaan.
On kirjoitettu: ”Mutta sitä ennen on evankeliumi julistettava kaikille kansoille.” Näin Jeesus sanoo omasta tulemisestaan. Ja juuuri tähän tähtää meidänkin hoosianna-huutomme. Mistä ihmiset tiesivät kokoontua vastaanottamaan Jeesusta? Mistä he tiesivät, ettei tämä ole kuka tahansa rabbi, joka ratsastaa aasilla? Tietenkin siitä, että hänen oppilaansa aloittivat ylistyshuudot! Siihen oli muiden pääsiäisjuhlia varten saapuneiden pyhiinvaeltajien helppo yhtyä. Samoin meidän uskomme ja elämämme toimii todistuksena ja esimerkkinä muille, jotka etsivät Jumalan kasvoja. Aasi itsessään on tavallinen ratsu, mutta sen tunnistaa erityiseksi siitä, että kuningas ratsastaa sillä. Ja kuninkaan tunnistaa siitä, että hänen seuraajansa kohtelevat häntä kuninkaana.

Kuninkaan saapuessa toiveet olivat korkealla. Jerusalemiin oli kokoontunut väkeä joka puolelta koko Rooman valtakuntaa. Kaupungin asukasmäärä moninkertaistui hetkeksi. Valtaapitävät olivat varpaillaan, sillä pääsiäisen nousi usein mellakoita ja kapinoita. Jeesus ei ollut ensimmäinen, jota Jerusalemissa tervehdittiin messiaana. Yleensä tällaisesta aina seurasi aina väkivaltaisuuksia, ja roomalaiset tukahduttivat mellakat kovalla kädellä. Tätä fariseukset pelkäsivät, kun he käskivät Jeesusta kieltämään opetuslapsiaan. Mitä miehittäjät mahtaisivat ajatella, kun jälleen pääsiäisjuhlan alla kaupungissa tervehditään saapuvaa kuningasta? He pelkäsivät, sillä he eivät uskoneet, että Jeesuskaan olisi se oikea. Oikea messias kyllä voittaisi roomalaiset, mutta sitä ennen kansan olisi toteutettava liitto ja noudatettava lakia.
Meidän aikanamme uskovien ääni tuntuu kuuluvan yhä hiljaisemmin. Yhä harvempi uskaltaa huutaa hoosiannaa, kun pelkää tulevansa kuulluksi ja erottuvansa muista. Ja mitä harvempi joukko on, sen paremmin erottuu. Kirkossakin yhä useampi joukossa on fariseus, joka haluaisi rajata Jeesuksen hiljaa omaan nurkkaansa, pois ihmisten ilmoilta häiritsemästä. On vähemmän niitä, joiden uskoon voi tukeutua, kun itse kohtaa epäilyksiä. Ja juuri siksi meidänkin uskoamme tarvitaan yhä enemmän. On paljon niitä ääniä, jotka sanovat ettei Jumalalla ole väliä. Tämän päivän ihminen haluaa luottaa omaan voimaansa, ratkaista itse omat ongelmansa. Ei siinä Jumalaa mihinkään tarvita. Mutta me tiedämme, että se ei ole totta, eikä mahdollista.
Se, joka tuntee oman tilansa ja näkee oman syyllisyytensä, tietää, ettei ihminen voi auttaa itseään. Emme me ole osa ratkaisua, me olemme osa ongelmaa. Sodat, talouskriisit ja nälänhädät ovat kaikki ihmisen ahneuden, itsekkyyden ja epärehellisyyden hedelmää. Eikä kyse ole vain toisten ihmisten vioista, vaan aivan samanlainen syntinen olen minäkin. Samanlainen pimeys asuu minussakin.
Ja tämä löytyy toinen syy, joka uskovien äänet hiljaisiksi. Miten minä voisin olla esimerkkinä muille, kun en itsekään osaa elää oikein? Olenko minä muka muita parempi? Oma usko voi tuntua niin heikolta ja hauraalta, ettei sitä halua tuoda muiden nähtäväksi. On vaikeaa luottaa kaiken epävarmuuden keskellä. Ja helposti voi herätä kysymys: Onko minulla ylipäänsä sitä uskoa, joka tuo pelastuksen?
Yhä on armon aika ja pelastuksen päivä. Jeesus seisoo yhä ovella ja kolkuttaa. Meidän tarvitsee vain avata. Sille, joka pyytää häneltä uskoa, Jeesus antaa mielellään, lupauksensa mukaan. Häneltä me saamme kaiken sen rohkeuden, viisauden ja uskollisuuden, mitä tarvitsemme. Hän ei vaadi meiltä mitään sellaista, mitä hän ei itse meille antaisi. Siksi me saamme rohkeasti luottaa häneen, ja iloita hänen hyvyydestään. Iloita pelastajasta, joka on saapunut kansansa keskelle. ”Hoosianna! Auta, pelasta!” me huudamme. Juuri avuntarvitsijoina me olemme esimerkkinä muille.
Ja juuri Jeesus on se, joka on tullut toteuttamaan liiton ja täyttämään lain. Eikä liitossa ole kyse vain sapatin viettämisestä ja säädösten noudattamisesta, vaan Jumalan uhrautuvasta rakkaudesta. Sitä ei ole rakennettu meidän uskollisuutemme varaan, vaan Jumalan uskollisuuden. Jeesus ei vaadi, että me ensin sovitamme syntimme ennen kuin hän auttaa. Hän tulee avuksi juuri meidän syyllisyyteemme, hän tulee sovittamaan meidän syntimme ja kantamaan kipumme. Hän ei tullut ajamaan roomalaisia pois, vaan voittamaan heidätkin Jumalalle. Hän jakaa meistä kullekin meidän perintöosamme Jumalan valtakunnassa. Siellä on paikka sekä juutalaisille että roomalaisille, niin suomalaisille kuin somaleillekin, kaikille kansoille lännestä itään.
Meidän on puhuttava, emme saa vaieta. Jeesus sanoo: ”jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat”. Jumalan valtakunta tulee ja tahto tapahtuu, se on varmaa. Mutta meille tarjotaan ihmeellistä mahdollisuutta olla osallisia siitä. Jeesus kutsuu meitä työtovereikseen viemään pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet, ja niille, jotka ovat sen kadottaneet.
Tätä sanomaa meidät on kutsuttu jakamaan. Ei vain sanoilla, vaan myös ennenkaikkea teoilla, julistamaan Jumalan kunniaa koko elämällämme. Me teemme sen elämällä uskoa todeksi, eli uskomalla syntimme anteeksi Jeesuksen nimessä, turvautumalla häneen kaikessa hädässä ja noudattamalla hänen käskyään rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme.
Jeesus on jo ratsastanut kaupunkiin. Hän on kulkenut tien Golgatan ristille, kärsinyt meidän syntiemme rangaistuksen. Liitto on toteutettu, laki on täytetty. Jeesus on noussut kuolleista, ja mennyt valmistamaan sijaa meille ihanaan maahan, jossa me saamme perintöosamme pyhien joukossa. Pelastus on jo meidän ulottuvillamme, armo on tarjolla kaikille pyytäville. Mutta vielä on monia niitä, jotka eivät tiedä pyytää. On kirjoitettu: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu. Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? (Room.10:13-15)”
Pyydän siis: lähettäkää meidät. Me tahdomme mennä maailmaan ja julistaa Herran nimeä kaukaisille rannoille (Jes.42:12), niille, jotka eivät häntä tunne. Tarvitsemme teitä lähettäjiksemme, kantamaan meitä rukouksillanne. Samoin teitä tarvitaan täällä kotimaassa, elämään todeksi uskoanne todistukseksi niille, jotka eivät vielä ole siitä osallisia, ja rohkaisuksi niille, jotka Herra on ottanut omikseen.

Pyhäinpäivän saarna

Ensimmäinen lukukappale

Jes. 60: 18–21

Ei kuulla enää väkivallasta sinun maassasi,
ei tuhosta eikä turmiosta sinun rajojesi sisällä.
Minun apuni on sinun muurinasi
ja minun ylistykseni sinun portteinasi.
Aurinko ei enää ole sinun päiviesi valona
eikä kuu kirkasta sinun teitäsi,
vaan Herra on sinun ikuinen valosi
ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi.
Sinun aurinkosi ei enää laske
eikä kuu katoa,
sillä Herra on sinun ainaisena valonasi.
Sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt.
Vanhurskaita ovat silloin kaikki kansasi jäsenet,
maa on iäti oleva heidän.
He ovat taimia minun tarhassani,
minun kätteni työ, jolla osoitan kirkkauteni.

Toinen lukukappale

Ilm. 21: 1–4

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija (tabernacle) ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

Evankeliumi

Matt. 5: 1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
”Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.”

—————————————–

Autuus kuuluu niihin sanoihin, jotka ovat lähes kokonaan jääneet käytöstä arkikielessä. Se voi tuntua meistä oudolta ja vieraalta, ja moni nuorempi ei enää edes tiedä, mitä se tarkoittaa.
Katolinen kirkko julistaa autuaaksi ne, joiden se katsoo jo päässeen taivaaseen kiirastulen ohitse. Se on yksi ennakkoedellytys pyhimykseksi julistamiselle. Itsessään tuo sana ei liittynyt pelkästään kuolemanjälkeiseen elämään. Se merkitsi onnellista, hyväosaista ja onniteltavaa.
Nyt pyhäinpäivänä muistelemme edesmenneitä läheisiämme ja Jeesuksen Kristuksen pyhiä. Varmaan tänään on liikkeellä monia surullisia. Moni kaipaa rakastaan ja pohtii: kuuluuko hänkin autuaiden joukkoon?
Jeesus puhuu tänään murheellisille, niille hitka ovat aralla mielellä. Mutta mitä hän tarkoittaa sanoessaan: autuaita ovat murheelliset? Miten murheelliset voivat olla ikionnellisia, onniteltavia ja siunattuja? Miten Jeesus voi sanoa, että murheellisen osa on hyvä?
Saarnaajan kirjassa sanotaan: “Parempi on mennä surutaloon kuin pitoihin, koska surutalossa näkee, mikä on kaikkien kohtalo. Jokainen, joka elää, painakoon sen mieleensä.
3 On parempi murehtia kuin nauraa, sillä sydämelle on hyväksi, että kasvot ovat murheelliset. 4 Viisaan sydän on surutalossa, tyhmän sydän huvipaikoissa.”
Tätäkö Jeesus tarkoittaa? Pitäisikö kristittyjen aina ajatella kuolemaa ja olla aakuloisia? Psalmissa on kirjoitettu: “Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” Keskiajalla taas sanottiin: memento mori, muista että kuolet. Myös moni virsi epäsuorasti ohjaa meitä tähän. Kun laulamme: Oi suruton niin varma menossasi… mietin usein, että pitäisikö meidän sitten olla surullisia?
Surulla on oma paikkansa ihmisen elämässä. Hyvässä tapauksessa se voi olla viemässä meitä lähemmäs Jumalaa. Se voi antaa viisautta, näyttää mikä on tärkeää ja kestävää.
Luulen, että Jeesus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään tätä, eikä tahdo sitoa meitä suruun kristittyinä. Onhan myös kirjoitettu: iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran, iloitkaa! Murheelliset osa ei ole hyvä siksi, että hän on murheellinen, vaan siksi, että Jeesuksen hänelle lupamaa lohdutus on paljon surua suurempi. Siksi hän on autuas.
Voimmeko mekin saada sen lohdutuksen, josta Jeesus puhuu? Voisimmeko mekin kuulua siihen joukkoon, jonka hän julistaa autuaaksi? Minkälaisia pyhimyksiä ovat autuaat?

Autuaita ovat kärsivälliset, armahtavaiset, puhdassydämiset rauhantekijät. Jeesus tuntuu luettelevan jonkinlaisen ’hyvän ihmisen’ ominaisuudet. Mutta entä jos omasta peilistäni katsookin kärsimätön, kovasydäminen ja syntinen ihminen? Koskeeko tämä Jeesuksen sana minua lainkaan?

Ensivaikutelma kuitenkin tässä tapauksessa pettää. Jeesus ei autuaaksijulistuksissa kuvaile täydellistä ja virheetöntä pyhimystä. Hän puhuu syntisille ihmisille, sellaisille kuin sinä ja minä, ja samanlaisista ihmisistä myös hänen kuulijajoukkonsa koostui. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan. Autuaatkin siis tarvitsevat armahdusta, heilläkin on kannettavanaan syntejä, jotka heidän on saatava anteeksi.

Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Eivät siis ne, joiden teot ovat oikeat, puhtaat ja vanhurskaat, vaan ne, jotka epätoivoisesti kaipaisivat olla vanhurskaita. Tällainen lihava länsimaalainen kuin minä ei edes tiedä mitään todellisesta nälästä. Jos pari päivääkin menisi syömättä, se olisi vain jännä kutittava tunne vatsan pohjalla. Jeesus ei puhu tällaisesta nälästä, vaan enemmän sellaisesta, mikä oli hänen kuulijoilleen tuttua. Sellaisesta nälästä, joka ei tiedä, milloin saa seuraavan kerran leipää pöytään. Sellaisesta janosta, joka on autiomaan halki vaeltavalla ilman tietoa keitaasta.

Samasta asiasta puhuu myös ensimmäinen autuaaksijulistus: Autuaita ovat hegessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Kreikan kielessä on kaksi köyhää tarkoittavaa sanaa. Penees merkitsee köyhää, joka elättää itsensä kättensä työllä ja joutuu raatamaan ankarasti elantonsa eteen. Mutta Jeesus käyttääkin nyt toista sanaa. Pthookos on sellainen köyhä, joka ei pysty tulemaan itse toimeen, kerjäläistä, joka on kokonaan toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Hengessään köyhä on siis sellainen ihminen, jonka suhde suhden Jumalaan on samanlainen kuin kerjäläisen suhde auttajaan. Hän ei voi esitellä ylpeänä omaa vanhurskauttaan, vaan janoaa vanhurskautta Jumalalta kuin nälkiintyvä leipäpalasta. Samanlaisesta hengellisestä köyhyydestä puhutaan myös Jesajan kirjassa: “Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa.”

Nämä ensimmäiset autuaaksijulistukset voisi oikeastaan tiivistää tähän tapaan: Autuaita ovat ne, jotka tuntevat oman syntisyytensä. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: “Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.” Luulen, että monelle täällä on helpompi nähdä itsensä armon kerjäläisenä, kuin pyhimyksenä. Me olemme kokonaan Jumalan hyväntahtoisuuden varassa. Emme voi vaatia häneltä mitään, eikä hän ole meille mitään velkaa. Ilman häntä me näännymme, mutta hänen ominaan meidät ravitaan.

Tämän takia luterilainen kirkko ei julista ketään pyhimykseksi tai autaaksi. Oikein hyvän ihmisen kohdalla papilla ja omaisilla on kyllä kiusaus sanoa, että kyllä tämä ihminen pääsi taivaaseen. Mutta kaikki uskovat ovat Jeesuksen omia, pyhiä, ja kaikki pyhät armahdettuja, eivätkä omilla teoillaan vanhurskauden saavuttaneita. Se, kuka on kuolemansa jälkeen autuas, on kokonaan Jumalan käsissä, siihen eivät ihmiset voi sanoa mitään.

Meidän ainoa toivomme kuulua autuaiden joukkoon on Jeesuksessa. Vain hän voi antaa meille puhtaan sydämen, joka saa nähdä Jumalan. Vain hän voi tehdä meistä Jumalan lapsia, jotka rakentavat rauhaa. Hänen armonsa voi saada myös meidät armahtamaan toisia. Siinä toteutuu lupaus, jonka kuulimme tänään Jesajan kirjasta: Vanhurskaita ovat silloin kaikki kansasi jäsenet. Kun meidät on uskon kautta liitetty Jeesuksen, meidät vapautetaan tuomiosta julistetaan syyttömäksi hänen vanhurskautensa tähden. Ja samalla hän myös uudistaa meidän sydämemme, niin että me voimme tehdä myös vanhurskauden tekoja. Se työ tulee valmiiksi kerran taivaassa, mutta jotain siitä me saamme nähdä myös tämän elämän aikana.

En ole varma, tarkoittiko Jeesus nämä julistuksensa niin, että kaikki kohdat koskisivat samoja ihmisiä. Voi myös olla niin, että hän luetteli joukon erilaisia ihmisiä, joiden osa on hyvä sen tulevaisuuden vuoksi, joka Jumalalla on heille varattuna. Ainakin viimeinen kohta on sellainen, joka koskee paljon enemmän toisia kuin toisia. Se puhuu niistä todellisista uskon sankareista: “Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.”

Kyllähän Suomessa nykyäänkin tapahtuu sitä, että ihmisiä katsotaan kieroon tai lapsia koulussa pilkataan ja jätetään yksin siksi että he uskovat Jeesukseen. Päivi Räsästä inhotaan sen takia, että hän toimii uskonsa mukaan politiikassa, ja sairaaloissa hoitajat ja lääkärit ovat vaarassa menettää työpaikkansa, jos he kieltäytyvät abortoimasta lasta vakaumuksensa takia. Mutta aika helpolla uskova pääsee tämän päivän Suomessa.

Muualla päin maailmaa asiat ovat toisin. Kiinassa, Intiassa ja pohjois-Koreassa kristityt joutuvat oikeasti ahtaalle uskonsa tähden. Syyriassa ja Irakissa kristittyjä lahdataan joukoittain, elleivät he käänny islamiin. Kuitenkin näissäkin paikoissa on yhä kristittyjä, jotka pitävät tiukasti kiinni uskostaan. Heille Kristuksen vanhurskaus on ruokaa ja juomaa kalliimpaa, se on suurin rikkaus heidän köyhyytensä keskellä. He kiinnittävät katseensa tulevaan maailmaan, he toimivat niin kuin näkevät ne, jotka näkevät Jumalan: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

En tiedä minkälaiset ajat meillä on Suomessa edessämme. En toivo tänne vainoa, sen enempää kuin sinne, missä Jeesuksen omia tänä päivänä vainotaan. Mutta olisipa meilläkin sellainen usko, joka heillä on! Suurimpienkin vaikeuksien ja surujen keskellä Jeesus kulkee rinnalla, ja auttaa kestämään. Se ilo, johon hän meitä kuljettaa, on niin suuri, että sen vuoksi kannattaa kärsiäkin. Kunpa mekin kyllin selvästi näkisimme, miten suuri hänen rakkautensa meitä kohtaan on. Kuinka paljon hän antaakaan meille antaaksi, kuinka paljon hyvää hän onkaan varannut meidän osaksemme ja kuinka suuri onkaan se uhri, jonka hän on antanut meidän puolestamme Golgatan ristillä. Rakas Jeesus, anna meillekin se lohdutus, jonka olet murheellisille luvannut. Tule rikkaudeksi meidän henkemme köyhyyteen, tule ravitsemaan meidän vanhurskauden nälkämme ja Janomme. Anna meille puhdas sydän, anna se usko joka näkee sinun kirkkautesi. Se usko, joka kestää vaikeuksien ja vaivojenkin keskellä. Armahda meitä, tee meistäkin armahtavaisia ja rauhantekijöitä, sinun taivaallisen Isäsi lapsia.

Rakkauden kaksoiskäsky

5. Moos. 10: 12-13

Kuulkaa, israelilaiset! Herra, teidän Jumalanne, ei vaadi teiltä muuta kuin sen, että pelkäätte häntä, että aina vaellatte hänen teitään, että rakastatte häntä ja palvelette häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne ja että tarkoin noudatatte hänen käskyjään ja säädöksiään, jotka minä teille annan. Kun tämän teette, te menestytte.

E Tämä on Jumalan sana.

S Jumalalle kiitos.

8.Vastaus (musiikkia)

9. Toinen lukukappale

1. Joh. 2: 15-17

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.

E Tämä on Jumalan sana.

S Jumalalle kiitos.

10. Päivän virsi eli graduaali (Graduale) 191

*11. Evankeliumi

Mark. 12: 28-34

Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?” Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.” Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”

L/E Tämä on pyhä evankeliumi.

S Ylistys sinulle, Kristus.

13. Saarna

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, tämän sunnuntain aihe on se, mikä on kristinuskossa ihmisjärjelle kaikkein helpoimmin käsitettävissä. Myös niinä aikoina, kun kristinuskosta on haluttu hylätä lähes kaikki, nämä Jeesuksen ohjeet on haluttu silti säilyttää. Rakkauden kaksoiskäsky, joka Jumalan lain ydin. Tämä on ehkä myös niitä harvoja Raamatun lakeja, joissa moni kristittykin yhtyy psalmin 119 sanoihin: “Kuinka rakastankaan sinun lakiasi! Kaiken päivää minä sitä tutkin.” Jesajan kirjassa Jumala puhuu siitä näin: “Kuuntele minua, kansani, kansakunnat, tarkatkaa sanojani, sillä laki on minusta lähtöisin, minä säädän oikeuteni kansojen valoksi.”

Sen kohdalla ehkä kaikkein parhaiten toteutuu tämä sana, joka viidennessä Mooseksen kirjassa on laista: “Noudattakaa niitä ja pitäkää ne, sillä ne ovat muiden kansojen silmissä osoitus teidän viisaudestanne ja ymmärryksestänne. Nämä lait kuullessaan kaikki sanovat: ’Miten viisas ja ymmärtäväinen tuo suuri kansa onkaan.’” ja “Onko millään muulla suurellakaan kansalla yhtä oikeudenmukaiset käskyt ja säädökset kuin tämä laki, jonka minä teille tänään annan?”.

Kun kristittyjä Rooman valtakunnassa vainottiin, moni ihaili silti heitä sen rakkauden tähden, jota he osoittivat toisilleen ja muille. Samoin nykyisin moni arvostaa kirkon auttamistyötä, vaikka ei uskoisikaan niin kuin kirkko opettaa. Eräs seurakuntavaaleissa ollut ateistikin ilmoitti allekirjoittavansa rakkauden kaksoiskäskystä sen jälkimmäisen osan.

Kuitenkin tämä on ehkä lain sanoista se kaikkein kovin, ja vaikeimmin noudatettava. Kun luemme Mooseksen lakia, kymmentä käskyä, puhtaus- ja ruokasäädöksiä, määräyksiä kielletyistä sukupuolisuhteista, koron perimisen kieltoja, uhrisäädöksiä ja muuta, niin helposti meille tulee mielikuva, että Jumalan lakia on mahdoton noudattaa ihan jo säädösten paljouden vuoksi. Mutta Suomen laki on paljon pitempi ja yksityiskohtaisempi, eikä meillä ole juurikaan vaikeuksia senkään noudattamisessa. Todellisuudessa Mooseksen laki ei ole liian vaikea, etäinen tai salattu noudatettavaksi, me vain emme ole kasvaneet ja tottuneet siihen.

Ilman näitä kahta käskyä, jotka Jeesus tässä yhdistää, me voisimme aivan helposti noudattaa Jumalan lakia. Ja kuitenkin juuri ne ovat lain ydin, ja kaikki muut käskyt niiden selitystä. Rakkauden käskyjen kautta me ymmärrämme myös muiden käskyjen vaativan hengessään paljon enemmän, kuin niiden kirjain kertoo. On helppoa olla murhaamatta toisia ihmisiä, mutta paljon vaikeampaa antaa anteeksi ja olla vihastumatta veljelleen. Me kyllä luonnostamme tunnistamme, että rakkauden laki on oikea, vanhurskas ja hyvä. Käytännön elämässä joudumme kuitenkin usein huomaamaan, että haluamme monia asioita, jotka sotivat tätä lakia vastaan, ja teoillamme osoitamme, mikä meillä todellisuudessa on tärkeää.

Tämän sunnuntain Vanhan testamentin lukukappale alkoi sanoilla: “Herra, teidän Jumalanne, ei vaadi teiltä muuta kuin sen…”. Ihan pikku juttu siis, ei mitään vaikeaa tai hankalaa. Ei muuta kuin se, että rakastamme Jumalaa yli kaiken. Siis että Jumala olisi meille tärkeämpää kuin mikään muu, tärkeämpää kuin rakkain harrastuksemme tai kutsumustyömme, perheemme tai oma elämämme. Että olisimme Häneen jatkuvasti keskusteluyhteydessä rukouksen ja Raamatun kautta, pyrkisimme aina olemaan selvillä siitä, mikä on Hänen tahtonsa, ja noudattaisimme hänen ohjeitaan aina ja tarkasti. En tiedä teistä, mutta minusta tämä ei kuulosta aivan helpolta tehtävältä.

Jospa aloittaisimme helpommasta käskystä näistä kahdesta. Onhan kirjoitettu: “joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt.” Olemmeko me sitten tässä parempia? Onko meidän lähimmäistemme hyvinvointi meille yhtä tärkeää kuin oma etumme? Autammeko me toisia sen vuoksi, että he ovat itsessään arvokkaita ja tärkeitä, vai siksi, että saisimme vastarakkautta ja meitä kohdeltaisiin hyvin? Tai siksi, että olisimme itse parempia ihmisiä, ja haluamme kiillottaa omaa sädekehäämme? Entä tuleeko rakkautemme todeksi teoissamme, vai onko se vain lämpimiä ajatuksia ja sanahelinää? En voi vastata teidän puolestanne, mutta itse putoan pelistä jo tämän helpomman käskyn kohdalla.

Yläasteikäisenä pohdin, että voisiko tätä tehdä helpommaksi rakastamalla itseään vähemmän? Jos inhoaa itseään, riittääkö silloin myös vähempi lähimmäisen rakastaminen? Tämän kysymyksen pohtiminen jo itsessään kertoo, kuin vähän rakkautta oli annettavaksi. Ei tämäkään käsky ole liian vaikea noudatettavaksi. Laki itse on juuri sopiva ja kohtuullinen, ja jos kaikki toimisivat näin, kaikilla olisi parempi elämä. Ongelma on minussa itsessäni, minusta ei ole lain noudattajaksi. Tahtoisin rakastaa, mutta sydän on kova ja tyhjä rakkaudesta.

Rakkaus on meidän uskomme keskeisin asia. Onneksi ei kuitenkaan meidän rakkautemme, sillä silloin uskomme jäisi sangen ontoksi. On kirjoitettu: “Siinä on rakkaus — ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” Jeesus on tehnyt meidän puolestamme sen, mihin me emme pystyneet. Hän on täyttänyt Jumalan lain, ja rakastanut meitä niin paljon, että suostui kärsimään Golgatan ristillä meidän syntiemme rangaistuksen. Me emme ole enää lain tuomion alaisia, vaan saamme nauttia Jumalan lasten vapaudesta.

Juuri tällaista on Jumalan rakkaus: itsensä antavaa, uudeksi luovaa. Se ei vaadi meiltä itseltämme mitään. Se ei kohdistu vain hyviin, kauniisiin, viisaihin ja rakastaviin ihmisiin. Se kohdistuu meihin, jotka emme itsessämme ole mitään, emmekä ainakaan hänen rakkautensa arvoisia. Mutta hänen rakkautensa antaa arvon arvottomalle, se herättää kuolleet eloon ja kutsuu olemattoman olemaan.

Kuinka ihmeellinen onkaan meidän Jumalamme rakkaus! Voisimmepa mekin vastata siihen samanlaisella rakkaudella! Kuinka ihanaa olisi rakastaa toisia ihmisiä näin paljon, nähdä veljet ja sisaret niillä silmillä, jolla Jumala meitä katsoo! Rakastaa sillä rakkaudella, joka kestää kaiken, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken kärsii. Se on meidän kutsumuksemme kristittyinä. Meidät on luotu Jumalan kuviksi, Jumalan, joka itse on rakkaus. Jeesus tahtoo tehdä sen kuvan meissä ehjäksi, opettaa meidät rakastamaan sillä tavoin kuin ihminen on tarkoitettu rakastamaan.

Kerran, perillä taivaan kodissa, se on meidän osamme. Kuitenkin täällä ajassa meidän matkamme on yhä kesken. Päivä päivältä Kristus vuodattaa Henkensä ja rakkautensa meidän sisimpäämme, ja antaa meille rakkautta hänen rakkaudestaan. Silti me katselemme täällä tulevaa vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta. Koko elämämme ajan me tarvitsemme syntien anteeksiantamusta, Kristuksen rakkautta.

Rakkauden laki ohjaa meitä oikeaan suuntaan, ja samalla se muistuttaa meitä siitä, että emme ole vielä perillä. Se näyttää meille meidän syntimme syvyyden, kuinka vähän me ansaitsemmakaan rakkautta Jumalalta. Mutta sitäkin kirkkaampana näkyy Kristuksen armo, joka monin verroin täyttää ja peittää meidän tyhjyytemme. Hänen kirkkautensa keskellä meidän pimeytemme katoaa. Hänen rakkautensa varaan me saamme tänäänkin heittäytyä.

Kristityn vapaus, 18. sunnuntai Helluntaista

Aam. 5: 21-24

Herra Jumala Sebaot sanoo näin:
– Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä,
minä en voi sietää juhlakokouksianne.
Kun te tuotte minulle
polttouhrejanne ja ruokauhrejanne,
minä en ota niitä vastaan.
Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi,
minä en katsahdakaan.
Vie pois minun luotani virsiesi pauhu!
En halua kuulla sinun harppujesi helinää.
Mutta oikeus virratkoon kuin vesi
ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.

Kol. 2: 16-23

Kukaan ei saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis. Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.
Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

Mark. 2: 18-22

Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat. Jeesukselta tultiin kysymään: ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?” Jeesus vastasi: ”Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Niin kauan kuin sulhanen on heidän joukossaan, he eivät voi paastota. Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat. Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vanha vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan. Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin.”

—————————————————

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa! Tänään kuulimme Aamoksen kirjassa Jumalan ilmoittavan, että hän inhoaa israelilaisten juhlakokouksia, polttouhreja ja virtten pauhua. Mitä Herra mahtaa ajatella meidän jumalanpalveluksestamme? Ovatko meidän virtemme hänelle enemmän mieleen?

Löytääksemme vastauksen, meidän on ymmärrettävä, mistä Herra kansaansa nuhtelee. Hänhän oli itse laissaan säätänyt juhlakokouksista, polttouhreista ja virtten laulamisesta. Miksi hän sitten moittii kansaansa näiden tapojen noudattamisesta? Kyse ei ollut siitä, että tavat olisivat olleet väärät, vaan siitä, että niitä ei noudatettu oikein.

On turha järjestää juhlakokous liiton ja Jumalan pelastustekojen kunniaksi, jos liitto on rikottu ja sydän kaukana Jumalasta. Uhrit oli säädetty syntien sovitukseksi, että lainrikkojilla olisi uusi mahdollisuus kääntyä ja palata Jumalan yhteyteen. Mutta turhaa on teurastaa härkiä ja pukkeja, jos syntinen ei edes aio luopua heikkojen sortamisesta ja lähimmäisten riistämisestä. On turha virittää virsi soimaan ja kunnioittaa Herraa huulillaan, jos sydän on kaukana Jumalasta ja kuuliaisuus vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista.

Usein pohdin, onko tämä myös meidän aikamme ongelma. Meidän syntimme eivät ole ehkä yhtä räikeitä kuin Aamoksen aikalaisten. Me emme ehkä aja köyhiä perikatoon korkoja kiskomalla, tai murhaa työtovereitamme paremman viran toivossa tai kumarra vieraiden jumalien patsaita ja pane lapsiamme kulkemaan tulen läpi. Silti meidänkin on kysyttävä itseltämme: kun lähden kotiin jumalanpalveluksesta, onko mikään muuttunut? Olemmeko me kuin veljiä, joka lyö veljeään yhä uudestaan luottaen siihen, että saa kuitenkin anteeksi? Entä annammeko me anteeksi niille, jotka ovat kohdelleet meitä väärin? Rakastammeko me Jumalaa eli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme, vai meneekö oma edun ja mielihyvän tavoittelu kuitenkin edelle? Onko meillekin armo joskus vain veruke synnintekemiselle? Olemmeko uskollisia jumalalle vain sunnuntaisin, vai myös arkemme keskellä? Vaikka emme rukoilisikaan vieraita jumalia, asetammeko silti muut asiat Jumalan palvelemisen edelle? Onko meidänkin kirkoistamme tullut rosvojen luolia, piilopaikkoja väärintekijän paeta syntejään?

Tunnen itseni hyvin pieneksi näiden kysymysten edessä. Huomaan usein aivan liian helposti lankeavani syntiin, kun armo vapauttaa pelkäämästä seuraamuksia. Aina ei jaksa edes yrittää vastustaa kiusauksia, kun tietää saavansa anteeksi. Sydän on hidas ja haluton tekemään oikein, koska usein oikein tekeminen on jotain aivan muuta kuin itse haluaisi tehdä.

Juuri sitähän synti on, sydämen luopumista Jumalasta. Ja Jumala kyllä näkee meidän sydämemme. Hän tuntee meidän kapinointimme ja kovuutemme, meidän paatumuksemme ja haaleutemme. Hän kyllä tietää, että syvällä sisimmässämme me kapinoimme häntä vastaan, emmekä usein edes halua tehdä sitä, mikä on oikein. Silti hän rakastaa meitä, ja tahtoo antaa meille uuden mahdollisuuden. Siksi hän tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, että hän itse voisi tehdä sen, mihin laki ei pystynyt.

Jeesus tuli vapauttamaan meidät myös synnin orjuudesta. Ei niin, että olisimme vapaat Jumalasta, vaan vapaita elämään Jumalan yhteydessä. Hän rakastaa meitä, ja mekin saamme rakastaa häntä. Jeesus tuli meitä vapauttamaan omasta suorittamisesta, epävarmuudesta pelastuskysymyksissä sekä kuoleman ja helvetin pelosta. Hän haluaa, että me voimme olla turvallisella mielellä, ja luottaa hänen rakkauteensa. Ei ole tarkoitus, että eläisimme pelon vallassa, lakia orjallisesti noudattaen, vaan että me saisimme iloita Jumalan hyvyydestä ja rakastaa häntä vapaasti sydämestämme.

Eihän meillä itsellämme ole sellaista rakkautta. Emme me ole sen parempia kuin Israelin asukkaat, joille Aamos julistaa. Mutta evankeliumi, jonka kuulimme tänään, kertoo siitä, miten Jeesuksen saapuminen muuttaa kaiken, luo uuden tilanteen. Fariseusten ja Johanneksen opetuslapset paastosivat katumuksen merkiksi, siinä toivossa, että Jumala lähettäisi pelastajan palauttamaan yhteyden Jumalaan, vapauttamaan kansan vieraitten valtojen ikeestä, ja saattamaan oikeuden voimaan.

Mutta Jeesuksen oppilaat eivät paastoa, sillä he tietävät, että heidän rukouksiinsa on jo vastattu. Pelastaja on jo heidän keskellään, sulhanen on saapunut hääjuhlaan. Enää ei voida toimia vanhan tilanteen ehdoilla, uuden ollessa käsillä. Jos he nyt paastoaisivat, se olisi kuin vanhan vaatteen paikkaamista uudella paikalla tai uuden viinin laskemista vanhoihin leileihin. Jos he yhä paastoaisivat, ja rukoilisivat Jumalaa lähettämään messiaan, se merkitsisi Jeesuksen hylkäämistä messiaana. Uusi paikka repisi vanhaan vaatteeseen entistä suuremman reiän, uusi viini rikkoisi vanhat leilit. Uudessa tilanteessa vaaditaan uusia toimia.

Tässä on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit! Härkien ja pukkien veri ei voinut pestä ihmissydämiä synnistä (Hepr.10:4), mutta Jeesuksen antama uhri on toisenlainen. Näin siitä puhuu Heprealaiskirje: ”kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa” Näin taas Paavali kirjoittaa kirjeessään Titukselle: “Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää”

Jeesuksen veri siis tuo meille syntien sovituksen, mutta ei pelkästään sitä. Kun meidät on liitetty uskon ja kasteen kautta Kristuksen ruumiiseen, hänen verensä yltää meidän sydämeemme asti. Hänen vanhurskautensa virtaa meihin kuin ehtymätön puro. Kun me annamme hänen armonsa koskettaa meitä, hän antaa meille uuden sydämen ja uuden Hengen meidän sisimpäämme. Hän kirjoittaa lakinsa meidän sisimpäämme, ja ohjaa meidät vieraalta, väärältä tieltä, ikiaikojen tielle. Me saamme toimia hänen käsinään ja jalkoinaan tässä maailmassa, ja rakastaa toisia sillä rakkaudella, jolla hän on rakastanut meitä.

On myös niin, että me lankeamme kerta toisensa jälkeen, eikä meistä tule täydellisiä tämän elämän aikana. Me tarvitsemme Kristuksen armoa yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Mutta meitä ei ole jätetty yksin taistelemaan pimeyden valtoja vastaan. Meidän rinnallamme kulkee meidän Vapahtajamme, joka on jo voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Hänen kauttaan me olemme jo kuolleet pois näiden maailman alkuvoimien ulottuvilta, eikä meidän enää tarvitse alistua niiden valtaan eikä käyttäyttyä niiden mukaan. Jeesuksen kanssa me voimme rohkeasti vastustaa niitä omassa elämässämme.

Kun tänään käymme ehtoollispöytään, tulemme siellä osallisiksi Jeesuksen ruumiista ja verestä, siitä uhrista, jonka hän on antanut meidän puolestamme. Me saamme tulla pöytään turvallisin mielin kaikkine vikoinemme ja puutteinemme, synteinemme ja laiminlyönteinemme. Sitä, joka hänen luokseen tulee, hän ei aja pois, sillä juuri siinä hän on osoittanut rakkautensa meitä kohtaan, että hän antoi itsensä meidän puolestamme. Saamme tulla hänen luokseen heikkoina ja haavoitettuina, ja palata arjen keskelle hänen voimaansa pukeutuneina. Saamme jättää kaikki syntimme ja taakkamme hänen kannettavikseen, ja luottaa hänen rakkauteensa ja johdatukseensa.

Niin, onko meidän jumalanpalveluksemme enemmän Jumalan mieleen kuin Israelin kansan Aamoksen aikaan? Rakkaat ystävät, vastaus riippuu siitä, mitä tapahtuu, kun lähdemme täältä koteihimme.

Nouskaamme nyt tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme!

Jumalan huolenpito (16. sunnuntai Helluntaista)

1. Kun. 17: 1, 8-16
Elia, joka oli kotoisin Gileadin Tisbestä, ennusti Ahabille: ”Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, hän, jota minä palvelen: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani voimasta.”
Elialle tuli sitten tämä Herran sana:
”Lähde Sidonin alueen Sarpatiin ja asetu sinne. Minä olen käskenyt erästä leskivaimoa pitämään sinusta siellä huolta.”
Elia lähti Sarpatiin. Tullessaan kaupungin portille hän näki leskivaimon keräämässä polttopuita. Elia huusi hänelle: ”Toisitko minulle vähän vettä, että saisin juoda.” Nainen lähti hakemaan vettä, ja Elia huusi hänelle vielä: ”Toisitko minulle myös palan leipää.” Mutta nainen vastasi: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.”
Elia sanoi hänelle: ”Älä pelkää! Mene kotiisi ja tee niin kuin sanoit. Tee kuitenkin ensin minulle pieni leipä ja tuo se tänne. Leivo vasta sitten itsellesi ja pojallesi. Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.”
Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat. Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt, sillä näin oli Herra sanonut Elian suulla.

Fil. 4: 10-14
Herra on suonut minulle sen suuren ilon, että te vihdoin olette voineet antaa minulle uuden osoituksen huolenpidostanne. Sitä te tosin olette koko ajan halunneet, mutta ette ole saaneet siihen tilaisuutta. Tällä en tarkoita sitä, että kärsin puutetta, koska olen oppinut tulemaan toimeen sillä, mitä minulla on. Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa. Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa. Te teitte silti hyvin, kun autoitte minua vaikeuksissani.

Luuk. 10: 38-42
Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

—————————————————-

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa! Kun kuuntelit tämän päivän Raamatun lukukappaleita, Tuntuiko sinusta, että tämä Evankeliumin kohta on jotenkin eriparia näitten muiden kanssa? Muissa kohdinhan kerrotaan siitä, miten usko saa ihmiset palvelemaan toisia ja antamaan omastaan. Sen sijaan evankeliumissa usko saa Marian unohtamaan palvelemisen. Silti Jeesus ei soimaa häntä, vaan osoittaa hänen toimivan juuri oikein. Mistä on kysymys?
Sarpatin leski jakoi viimeisen leipänsä Elian kanssa, vaikka hänellä eikä hänen perheellään ollut mitään muuta, millä ruokkia itsensä. Mutta hän luotti Elian sanaan ja pani toivonsa siihen, ja siksi hänen perheensä pelastuu. Hän palveli, koska hän uskoi.
Uskoa kysyttiin myös Elialta, kun hän astui kuninkaan eteen puhumaan sellaisia, mistä muut profeetat olivat menettäneet päänsä. Mutta hän uskalsi nuhdella kuningasta ja uskalsi luvata toimeentulon leskelle, sillä hänellä oli Herran lupaus, että hänestä pidetään huolta. Hän palveli, koska hän uskoi.
Samaa uskoa osoitti myös Paavali. Tuon kuulemamme kirjeen filippiläisille hän kirjoitti vankilasta, jonne oli joutunut evankeliumin julistamisen tähden. Ei hänelle missään vaiheessa kuvitellut, että saisi elää rauhassa ja mukavasti, kun todistaa Jeesuksesta. Mutta Jumala oli luvannut pitää hänestä huolta. Hän palveli, koska hän uskoi.
Usko sai myös filippiläisten seurakunnan antamaan omastaan tukeakseen Paavalin lähetystyötä, vaikka he olivatkin köyhiä ihmisiä, joiden oman toimeentulo oli usein vaakalaudalla. Mutta vaikka Paavali olikin vangittu ja hänen työnsä pysäytetty, he luottivat siihen, että Jumala pitää huolen niin heistä kuin Paavalistakin. He palvelivat, koska he uskoivat.
Mutta entä Maria ja Martta? Martta on hyvä emäntä, joka on kutsunut Jeesuksen kotiinsa, ja tahtoo palvella häntä, koska uskoo tämän olevan Israelille luvattu messias. Maria taas jättää kaikki työt sisarensa tehtäväksi, niin että tämä on kiinni keittiössä, eikä pääse Jeesusta kuuntelemaan? Miksi Maria saa kehuja ja Marttaa oikaistaan?
Meiltä helposti jää huomaamatta pieniä yksityiskohtia, jotka ovat vieraita omalle kultturillemme. Niin näkyy käyneen myös uusimman raamatunkäännöksen tekijöille, ja siksi se hieman johtaa ymmärrystämme harhaan. Kuulimme evankeliumista: “Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan”. Todellisuudessa alkukieli ei kerro, että tämä olisi ollut Martan puheen syy. Siellä ei ole sanaa “siksi”. Sana περιεσπατο, jota Martan puuhista käytetään, tarkoittaa harhautumista ja poiskääntymistä. Kotitöiden ei siis olisi tarvinnut välttämättä estää häntä tulemasta Jeesuksen luo, mutta ne veivät hänen huomionsa Jeesuksesta. Siksi hän ei ollut ensin huomannut, mitä Maria teki, eikä ollut päässyt tätä estämään.
Nimittäin todellisuudessa Marttaa piti keittiössä jokin suurempi asia kuin odottava tiskivuori tai liedellä poriseva keitto, ja Martan mielestä sen olisi pitänyt pidätellä Mariaakin. Tuohon aikaan miesten ja naisten maailmat olivat niin erillään toisistaan, että meidän on vaikea edes käsittää sitä. Kodin julkiset tilat olivat miesten aluetta, eikä naisilla ollut sinne asiaa muuten kuin ruokaa tuomaan, kun talossa oli vieraita. Maria käyttäytyi häpeällisesti asettuessaan miehen asemaan. Hän ei pelkästään liikkunut miesten tilassa, vaan myös käyttäytyi ainoastaan miehelle sopivalla tavalla. Maria istuu rabbi Jeesuksen jalkojen juuressa, niin kuin Apostolien teot kertovat Paavalikin aikoinaan istuneen Rabbi Gamalielin jalkojen juuressa. Se ei ollut mikä tahansa oleskelupaikka, vaan oppilaan paikka. Maria siis asettui kaikessa hiljaisuudessa Jeesuksen oppilaaksi.

Mitä Martta ajattelikaan tullessaan paikalle ja nähdessään tämän? “Mitä meille nyt tapahtuu? Mitä naapurit sanovat? Mitä muu perhe sanoo? Kuka huolii hänet vaimokseen tämän jälkeen?” Perheen maine oli tuohon aikaan vielä paljon tärkeämpi asia kuin nykypäivänä. Se oli hengissäpysymisen edellytys. Tilanne on niin häpeällinen, ettei Martta voi edes puhua asiasta suoraan, vaan koittaa pelastaa tilanteen kiertoteitse pyytämällä Jeesusta ohjaamaan Maria takaisin omalle paikalleen.
Mutta Jeesus ei suostu tähän. Hänelle hyvä oppilas on tärkeämpi kuin hyvä ateria. Jumalan valtakunnassa eivät päde samat lainalaisuudet kuin meidän yhteiskunnassamme. Jumalan edessä asiat ovat niin kuin tässä vanhassa kastekaavassa, jota Paavali siteeraa Galatalaiskirjeessä: “Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Jumalan valtakunta ei taivu meidän inhimillisiin erotteluihimme. Kaikki me olemme yhtä lailla syntisiä, ja kaikkia meitä Jumala rakastaa yhtä lailla. Evankeliumi on tarkoitettu kaikille kansoille, eikä meidän pidä erotella ihmisiä ja estää heitä tulemasta Herramme luo. Jeesuksen oppilaaksi kelpaa meistä jokainen.
Usko sai Mariankin ottamaan riskin ja asettumaan vaaraan, samalla tavoin kuin Sarpatin lesken, Elian, Paavalin ja Filippiläisetkin. Mutta juuri nyt ei ole hänen vuoronsa olla antamassa omastaan ja palvelemassa. Jeesus palvelee häntä, ja kaikkia kuulijoita opetuksellaan, ja jakaa siitä, minkä hän on taivaalliselta Isältään saanut. Hän jakaa Jumalan sanaa. Sitä sanaa, joka antoi rohkeuden kaikille uskoville, joista tänään kuulimme Raamatusta.
Mekin tarvitsemme tuota sanaa, sillä juuri se antaa meille rohkeuden ja luottamuksen Jumalan huolenpitoon. Juuri se vapauttaa meidät palvelemaan toisia, ja todistamaan Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta. Mekin voimme turvallisin mielin antaa itsemme alttiiksi vaaroille ja häpeälle palvellessamme, sillä Jeesus on ensin antanut itseensä alttiiksi meidän puolestamme. Hän on antanut antanut henkensä meidän puolestamme, ja siksi meilläkin on varaa antaa siitä, mitä meillä on.
Helposti saatamme luulla, että Martan ja Marian kertomus ohjaa meitä asettamaan uskon asiat arkiaskareiden edelle, tai armoon luottamisen palvelemisen edelle. Mutta se ei ole koko totuus. Ennen kaikkea se on kertomus siitä, miten Jumalan rakkaus rikkoo rajoja. Meitä kutsutaan myös tuomaan evankeliumia kaikkien ihmisten ulottuville. Meitä kutsutaan oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, hylkäämään omat ennakkoluulomme ja ihmisten erottelu. Myös meitä kutsutaan palvelemaan toisia, aivan arkisissakin asioissa, sillä juuri siihen usko meitä johtaa.
Aineellisen auttamisen lisäksi tärkeää on myös hengellinen auttaminen. Meistä jokaiselle on oma tehtävä ja paikka Jumalan valtakunnan työssä, vaikka kuvittelisimme sen kuuluvan vain muille, tai olevan vain tiettyjen ihmisten tehtävä.
Sen, minkä Jeesus sanoo Martalle, hän haluaa sanoa meillekin:” sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen.” Mikä siis on se yksi, joka on tarpeen? Vuorisaarnassa Jeesus vastaa tähän kysymykseen: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin”. Kysykäämme siis itseltämme: “Millä tavoin minä voisin tänään palvella Vapahtajaani? Ketä minä voisin tänään auttaa löytämään Jumalan rakkauden?” Tähän meihin tulisi keskittyä. Ja me olemme siihen vapaita, sillä Jeesus itse pitää meistä huolta. Hän on huolehtinut meidän suhteestamme Jumalaan, ja huolehtii myös meidän ajallisista tarpeistamme.

Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa (10. sunnuntai Helluntaista)

9. Ensimmäinen lukukappale
Sananl. 14: 21-22, 25, 31
Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii,
autuas se, joka köyhää säälii.
Joka pahaan pyrkii, kulkee harhaan,
joka pyrkii hyvään, saa rakkautta.
Luotettava todistaja pelastaa ihmishenkiä,
valehtelija johtaa oikeuden harhaan.
Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa,
joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.

2. Kor. 8: 9-15
Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään. Annan vain neuvon tässä asiassa. Siitä on hyötyä teille, jotka viime vuonna olitte alkamassa tätä työtä ja myös olitte siihen halukkaita. Saattakaa työnne nyt loppuun! Halusitte sitä innokkaasti, viekää se siis päätökseen mahdollisuuksienne mukaan! Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole. Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. Onhan kirjoitettu:
    – Sillä, joka oli koonnut paljon,
    ei ollut liikaa,
    eikä siltä, joka oli koonnut vähän,
    puuttunut mitään.

Matt. 25: 14-30
Jeesus sanoi:
    ”Silloin on käyvä näin: Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa. Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta.
    Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan.
    Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!
    Myös se, joka oli saanut kaksi talenttia, tuli ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle kaksi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset kaksi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!’
    Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ’Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen. – Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.’”
————————————————————
Rakkaat ystävät, tämän päivän Raamatun lukukappaleita yhdistää kaikkia yksi asia: ne kaikki puhuvat omaisuuden käyttämisestä ja jakamisesta. Evankeliumi kertoo siitä, miten Jumala jakaa omaansa, ja muut lukukappaleet opastavat meitä, miten meidän tulisi käyttää omaamme.
Tässä maailmassa varallisuus on jakautunut hyvin epätasaisesti. Kehitysmaissa nähdään nälkää, ja länsimaissa menehdytään elintasotauteihin ja alkoholiin. Monessa maassa yltäkylläisyys ja ankara puute esiintyvät rinta rinnan. Ja ympäri maailman elää vahvana se ajatus, että näin on oikein ja ihmiset ovat ansainneet osansa. Intian kastiyhteiskunnassa epäsuhtaiset elinolosuhteet selitetään sielunvaelluksella, ja heikko-osaisten uskotaan kärsivän menneistä synneistään. Länsimaiden kapitalistinen rahatalous taas pitää sisällään ajatuksen, että ihmisiä pitää kannustaa työn tekoon. Hyvinvointi pitää ansaita älykkyydellä ja ahkeruudella, ja pitkällä tähtäimellä kukin saa sen mitä ansaitsee. Aina tätä ei sanota ääneen, mutta se on järjestelmän tausta-ajatus.
Raamattu kuitenkin asettaa eteemme toisenlaisen ihanteen. Paavali antaa korintin seurakunnan esikuvaksi Israelin erämaavaelluksen, ja taivaasta satavan mannan:
    – Sillä, joka oli koonnut paljon,
    ei ollut liikaa,
    eikä siltä, joka oli koonnut vähän,
    puuttunut mitään.
Seurakunnan ihanne on siis tarpeeseen perustuva jakaminen. Ei kysytä mitä ihminen ansaitsee saada, vaan kysytään, mikä on hänen tarpeensa. Puutteessa olevalle annetaan, ja se, jolla on yli tarpeen, voi jakaa omastaa. Omaisuus ei ole meidän omaamme, vaan taivaallisen Isän, joka antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Meidän koko elämämme on änen lähjaansa. Me olemme saaneet Jumalalta kaikkea hyvää enemmän kuin ansaitsemme, ja siksi mekin voimme jakaa katsomatta ihmisten ansioihin.
Omaisuus on siis annettu meille koetukseksi. Se on lahja, mutta samalla myös tehtävä. Siinä miten sitä käytämme, me saamme osoittaa, olemmeko hyviä ja luotettavia palvelijoita, vähässä uskollisia, jotka toimivat isäntänsä luonteen mukaan.
Kyse ei ole siitä, että rikas ihminen ei voisi pelastua tai olla kristitty. Raamattuhan kuvaa suurin sanoin sitä rikkautta, jonka Abraham, Daavid ja Salomo saivat osakseen. He olivat hyvin rikkaita, ja silti heidät on asetettu meidän esikuvaksemme uskon tiellä. Kyse ei siis ole siitä, kuinka paljon omistamme, vaan siitä, mikä on meidän aarteemme, ja missä sydämemme on. Onko perusturvallisuuteni omaisuuden varassa, vai luotanko Jumalan pitävän minusta huolta? Pohjimmiltaan uskossa on kyse juuri tästä: se on luottamusta, joka vapauttaa meidät olemaan uskollisia Jumalalle ja jakamaan omastamme. Meidän ei tarvitse olla huolissamme omasta pärjäämisestämme, sillä Jumala itse pitää meistä huolen.
Usein saatamme ajatella, että ei meillä nyt niin paljoa ole, hyvä jos tulemme itse toimeen. On helppo katsoa niihin, joilla on enemmän, ja ajatuksissa sysätä vastuu köyhistä heille. Mutta sekään palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ei ollut saanut vähän. Talentti hopeaa on työläisen palkka reilulta 16 vuodelta. Samalla tavoin pienituloisetkin suomalaiset ovat valtavan rikkaita verrattuna niihin, jotka elävät köyhissä maissa, tai vaikkapa Jeesuksen aikalaisiin verrattuna. On totta, että myös Suomessa alkaa nykyisin olla myös todellista köyhyyttä, mutta silti moni luulee olevansa köyhempi kuin onkaan.
Aineellisen omaisuuden lisäksi meille on uskottu hoidettavaksemme myös hengellinen aarre. Se on sovituksen sana, ilosanoma syntien anteeksiantamuksesta. Jeesuksen ansiosta me olemme tulleet osallisiksi siitä, ja saaneet omaksemme iankaikkisen elämän. Me tiedämme, että Jumalan oikeudenmukainen tuomio uhkaa syntistä ihmiskuntaa, ja että me voimme pelastaa ihmishenkiä kertomalla eteenpäin sitä ilosanomaa, jonka olemme itse saaneet kuulla. Tämä asettaa meidät vastuulliseen asemaan. Hesekielin kirjassa on kirjoitettu tämä Jumalan sana: ”Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.”
Me olemme kaikki saaneet tämän profeetan vastuun. Niinkuin rikkaalla on vastuu köyhästä, päättäjällä voimattomasta ja vanhemmalla lapsesta, niin on myös uskovilla vastuu uskosta osattomista. Jeesus antoi lähetyskäskynsä koko seurakunnalle. Se on meidän yhteinen vastuumme, ja jokaisella on siinä oma osansa. Vaikka kaikkia ei olekaan kutsuttu julistajiksi, kaikki on kutsuttu todistajiksi, kuten Pietarin kirjeessä on kirjoitettu: ”olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” Ja ennen kaikkea me voimme kantaa rukouksillamme Jumalan eteen niitä, jotka Hän on antanut antanut meidän sydämellemme, ja niitä, jotka Hän on lähettänyt seurakuntien paimeniksi tai lähetystyöntekijöiksi kaukaisiin maihin.
Onneksi me emme ole yksin tämän vastuun kanssa. Kun Jeesus julisti ihmisille: ”Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi”, hän otti vastuun heistä ja heidän synneistään. Tämän saman sanan Jeesus on tänään lausunut meillekin. Hän on ottanut omakseen meidän syntimme, ja kantanut ne Golgatan ristille meidän puolestamme. Hän on tullut köyhäksi, että me rikastuisimme hänen köyhyydestään. Hänen ansiostaan me saamme anteeksi vikamme ja puutteemme, syntimme ja pahat tekomme. Ja hän myös antaa meille sen tahdon ja voiman, jota tarvitsemme täyttääksemme oman paikkamme Jumalan valtakunnassa. Meiltä ei vaadita sellaista mihin emme pysty, sillä Jeesus itse on läsnä meidän kanssamme. Hänen ominaan me voimme rohkeasti jakaa siitä, mitä meillä on, niin maallisesta kuin hengellisestä, sillä hän on meidän turvamme.
Loppujen lopuksi Jeesuksen vertaus talenteista ei ole kertomus siitä miten hyvät palkitaan ja huonoja rangaistaan. Se ei ole ensisijaisesti varoittava esimerkki, vaan tarkoitettu rohkaisuksi. Se on kertomus uskosta. Nuo kaksi ensimmäistä palvelijaa luottivat herransa hyvyyteen ja armollisuuteen. Siksi he myös uskalsivat ottaa riskin sijoittaessaan isäntänsä omaisuutta, ja saivat aikaan paljon. Eivät he voineet tietää saavansa kokoon niin suuria voittoja, sillä olihan sekin mahdollista, että herran palatessa jäljellä olisi vähemmän kuin mitä hän oli heille jättänyt. Heidän täytyi siis uskoa, että isäntä antaisi epäonnistumisenkin anteeksi.
Kolmas palvelija sen sijaan ajattelee isännästään toisin: ”Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan” Hän ei luota herraansa, ja häpäisee tämän sanomalla sen ääneen. Siksi isäntä toimii palvelijan omien sanojen mukaan. Tässä toteutuu Jeesuksen sana: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Meitä kutsutaan ottamaan riskejä ja panemaan itsemme likoon Jumalan valtakunnan hyväksi. Voimme tehdä niin rohkeasti, sillä meillä on täysi syy luottaa Herraamme, joka kärsinyt ja kuollut meidän puolestamme.
Jeesuksen omina meidän ei tarvitse pelätä tuomiota, ei kuolemaa, eikä mitään muutakaan tässä maailmassa. Hänen rakkauteensa perustuu meidän toivomme, josta voimme kertoa myös muille. Me saamme todistaa Jeesuksesta iloitsemalla hänen hyvyydestään, sillä hän tahtoo osoittaa meillekin tämän sanansa: ”Tule herrasi ilojuhlaan!”

——————————————————–
Toinen saarna

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta talentti? Itselleni ja varmaan monelle muullekin tulee mieleen kilpailu, jossa ihmiset esittelevät kykyjään ja kilpailevat siitä, kenen taito on paras. Talentti on taito tai kyky, jolla voi tehdä jotain ja jota kaikilla ei ole. Kun jonkun sanotaan kaivavan talenttinsa maahan, tarkoitetaan, että hän pitää kynttiläänsä vakan alla: Hän haaskaa lahjojaan olemalla käyttämättä niitä. Jotenkin tämä ajatus on kytkeytynyt koko sanaan talentti: Meidän tulee käyttää niitä lahjoja, jotka meille on annettu, eikä heittää niitä hukkaan. Itselleni on työlästä edes nähdä tätä vertausta muusta näkökulmasta, niin vahva tämä kytkös on. Kuitenkin siinä on vain pieni osa totuudesta.
Kaikille lienee selvää, että kun Jeesus puhuu vertauksessaan talenteista, itse sana talentti ei viittaa ihmisten kykyihin. Talentti oli hopean painomitta, ja rahayksikkönä se vastasi reilua 16 vuoden palkkaa työmiehelle. Nuo vertauksen miehet saivat siis hoidettavakseen varsin suuren omaisuuden, myös se, joka sai vähiten.
Kyse ei ole pelkästään ihmisen lahjakkuudesta, vaan ylipäätään Jumalan lahjoista meille. Ne lahjat tuovat mukanaan vastuun niiden käyttämisestä ja hoitamisesta. Myös meidän taitomme ovat lahjaa Jumalalta, ja siksi meillä on velvollisuus myös käyttää niitä niiden antajan arvon mukaisesti. Mutta me olemme saaneet myös paljon muuta niiden lisäksi. On kyllä tärkeää toteuttaa itseään ja käyttää kykyjään, mutta kun teemme näin, meidän velvollisuutemme ei ole vielä täytetty.
Mitä lahjoja minä olen saanut vastuulleni? Mikä on minun talenttini? Mitä isäntä on uskonut minun huostaani? Yksi on saanut paljon omaisuutta, toinen suuren perheen. Yksi toimii luottamustehtävissä, toinen järjestää muille työtä yritystoiminnalla. Joku on saanut terävän mielen ja lääkärin koulutuksen. Kaikille meille on annettu erilaisia tehtäviä hoidettavaksemme, ja jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan. Uskaltaisin silti väittää, että kaikkein suurimmat tehtävät ovat meille yhteisiä. Ne ovat vastuuta, jota kannamme yhteisesti, ja meidän omat kutsumuksemme ovat siihen osallistumista.
Yksi talentti meille on annettu jo luomisessa. Meidät kaikki on luotu Jumalan kuviksi, eli Jumalan edustajiksi tähän maailmaan. Luomiskertomus kuvaa, miten Herra asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan luomakuntaa. Meidän vastuullamme on siis pitää huolta luonnosta. Tämän kesän helteissä tuntuu oudolta, että monet yhä väittävät ilmastonmuutoksen olevan pelkkää mielikuvitusta, tai että ainakaan se ei voi johtua ihmisen toiminnasta. Niin tai näin, se on asia, joka on meidän vastuullamme ihmisinä. Meidän vastuullamme ovat saastuneet vesistöt ja sukupuuttoon kuolevat eläinlajit.
Toinen tärkeä talentti, joka on annettu meidän vastuullemme, ovat toiset ihmiset. Me emme voi Kainin tavoin kysyä, olemmeko muka veljemme vartijoita. Kyllä, miellä on vastuu toisistamme, erityisesti niistä, jotka ovat heikommassa asemassa. Onhan kirjoitettu:
Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa,
joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.
Tämä vastuu tulee aivan erityisellä tavalla esille vanhempien suhteessa lapsiin. Vaikka ihminen onkin tämän planeetan hallitseva eliölaji, hän ei selviä edes elämänsä ensi hetkistä ilman toisten apua. Pieni lapsi ei pysty edes nostamaan omaa päätään tai selviämään ulkolämpötiloista, puhumattakaan siitä, että pystyisi hankkimaan itselleen ravintoa tai pakenemaan vaaraa. Näin luontokin opettaa meille, että ihmiset kuuluvat aivan välttämättä toistensa yhteyteen. Ja kun lapsi kasvaa, hänen suhteensa vanhempiin värittävät koko hänen tulevaa elämäänsä. Oppiiko hän vihaamaan vai rakastamaan? Oppiiko hän ylistämään Jumalaa vai rakentamaan elämänsä omaan varaansa? Jumala on antanut valtavan vastuun vanhempien kannettavaksi.
Kolmas, ehkä suurin talentti, joka meille on annettu, on evankeliumin sana. Jeesuksen ansiosta me olemme tulleet osallisiksi syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Me tiedämme, että Jumalan oikeudenmukainen tuomio uhkaa syntistä ihmiskuntaa, ja että me voimme pelastaa ihmishenkiä kertomalla eteenpäin sitä ilosanomaa, jonka olemme itse saaneet kuulla. Tämä asettaa meidät vastuulliseen asemaan. Hesekielin kirjassa on kirjoitettu tämä Jumalan sana: ”Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.”
Me olemme kaikki saaneet tämän profeetan vastuun. Niinkuin rikkaalla on vastuu köyhästä, päättäjällä voimattomasta ja vanhemmalla lapsesta, niin on myös uskovilla vastuu uskosta osattomista. Jeesus antoi lähetyskäskynsä koko seurakunnalle. Se on meidän yhteinen vastuumme, ja jokaisella on siinä oma osansa. Vaikka kaikkia ei olekaan kutsuttu julistajiksi, kaikki on kutsuttu todistajiksi, kuten Pietarin kirjeessä on kirjoitettu: ”olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” Ja ennen kaikkea me voimme kantaa rukouksillamme Jumalan eteen niitä, jotka Hän on antanut antanut meidän sydämellemme, ja niitä, jotka Hän on lähettänyt seurakuntien paimeniksi tai lähetystyöntekijöiksi kaukaisiin maihin.
Meillä on siis paljon vastuuta. Vastuuta ihmisinä, vastuuta kristittyinä ja vastuuta toisistamme. Lisäksi meillä on oma vastuumme siinä ammatissa, jossa palvelemme tätä yhteiskuntaa ja toisiamme. On niin paljon tehtävää ja muistettavaa. Omassa elämässäni tunnen usein olevani tuon 10 talenttia saaneen paikalla, mutta käyttäytyväni silti niin kuin se, joka sai yhden. En tahtoisi ottaa mitään ylimääräistä kannettavakseni, en tahtoisi kantaa vastuun kuormaa, sillä se on raskas kantaa. Osaanko huolehtia oikein pienokaisesta? Osaanko valita oikeat sanat saarnaa valmistellessa? Mutta vastuuta ei voi väistää, se on kannettava loppuun saakka.
Onneksi me emme ole yksin tämän vastuun kanssa. Kun Jeesus julisti ihmisille: ”Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi”, hän otti vastuun heistä ja heidän synneistään. Tämän saman sanan Jeesus on tänään lausunut teillekin. Hän on ottanut omakseen meidän syntimme, ja kantanut ne Golgatan ristille meidän puolestamme. Hänen ansiostaan me saamme anteeksi vikamme ja puutteemme, syntimme ja pahat tekomme. Ja hän myös antaa meille sen tahdon ja voiman, jota tarvitsemme täyttääksemme oman paikkamme Jumalan valtakunnassa. Kullekin meille on annettu talentteja kykyjemme mukaan. Siksi nämä virren sanat pitävät paikkansa: ”niin kuin päiväs, niin on voimas aina”. Meiltä ei vaadita sellaista mihin emme pysty, sillä Jeesus itse on läsnä meidän luonamme. Hän kantaa meitä kaikkien vaikeuksien läpi.
Loppujen lopuksi Jeesuksen vertaus ei ole kertomus siitä miten hyvät palkitaan ja huonoja rangaistaan. Se ei ole ensisijaisesti varoittava esimerkki, vaan tarkoitettu rohkaisuksi. Se on kertomus uskosta. Nuo kaksi ensimmäistä palvelijaa luottivat herransa hyvyyteen ja armollisuuteen. Siksi he myös uskalsivat ottaa riskin sijoittaessaan isäntänsä omaisuutta, ja saivat aikaan paljon. Eivät he voineet tietää saavansa kokoon niin suuria voittoja, sillä olihan sekin mahdollista, että herran palatessa jäljellä olisi vähemmän kuin mitä hän oli heille jättänyt. Heidän täytyi siis uskoa, että isäntä antaisi epäonnistumisenkin anteeksi.
Kolmas palvelija sen sijaan ajattelee isännästään toisin: ”Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan” Hän ei luota herraansa, ja häpäisee tämän sanomalla sen ääneen. Siksi isäntä toimii palvelijan omien sanojen mukaan. Tässä toteutuu Jeesuksen sana: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Meitä kutsutaan ottamaan riskejä ja panemaan itsemme likoon Jumalan valtakunnan hyväksi. Voimme tehdä niin rohkeasti, sillä meillä on täysi syy luottaa Herraamme, joka kärsinyt ja kuollut meidän puolestamme.
Jeesuksen omina meidän ei tarvitse pelätä tuomiota, ei kuolemaa, eikä mitään muutakaan tässä maailmassa. Hänen rakkauteensa perustuu meidän toivomme, josta voimme kertoa myös muille. Me saamme todistaa Jeesuksesta iloitsemalla hänen hyvyydestään, sillä hän tahtoo osoittaa meillekin tämän sanansa: ”Tule herrasi ilojuhlaan!”

Kirkastussunnuntai 2. Vsk

2. Moos. 3: 9-15

Herra sanoi Moosekselle:
    ”Israelilaisten hätähuuto on nyt kantautunut minun korviini, ja olen nähnyt, kuinka kovasti egyptiläiset heitä sortavat. Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.” Mutta Mooses sanoi Jumalalle: ”Mikä minä olen menemään faraon luo ja viemään israelilaiset pois Egyptistä?” Jumala sanoi: ”Minä olen sinun kanssasi ja annan sinulle merkin siitä, että minä olen sinut lähettänyt: kun olet vienyt kansani pois Egyptistä, te saatte palvella Jumalaa tämän vuoren juurella.”
    Mooses sanoi Jumalalle: ”Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä heille silloin sanon?” Jumala sanoi Moosekselle: ”Minä olen se joka olen.” Hän sanoi vielä: ”Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.’”
    Jumala sanoi vielä Moosekselle:
    ”Sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Jahve, Herra, teidän isienne Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.’ Se on oleva minun nimeni ikuisesti, ja sillä nimellä minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.”

Ilm. 1: 9-18

Minä, veljenne Johannes, jolla on sama ahdinko, valtakunta ja Jeesukselta tuleva kestävyys kuin teillä, olin joutunut Patmos-nimiselle saarelle, koska olin julistanut Jumalan sanaa ja todistanut Jeesuksesta. Herran päivänä Henki valtasi minut, ja minä kuulin takaani kovan äänen, kuin olisi torveen puhallettu. Ääni sanoi: ”Kirjoita, mitä näet, ja lähetä kirja seitsemälle seurakunnalle: Efesokseen, Smyrnaan, Pergamoniin, Tyatiraan, Sardekseen, Filadelfiaan ja Laodikeaan.”
    Käännyin nähdäkseni, mikä ääni minulle puhui, ja kun käännyin, näin seitsemän kultajalkaista lamppua ja lamppujen keskellä hahmon, joka oli ihmisen kaltainen. Hänellä oli yllään pitkä viitta ja rinnan ympärillä kultainen vyö. Hänen päänsä ja hiuksensa hohtivat valkoisina kuin valkoinen villa, kuin lumi, ja hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit. Hänen jalkansa välkehtivät kuin sulatusuunissa hehkuva pronssi, ja hänen äänensä oli kuin suurten vesien pauhu. Hänellä oli oikeassa kädessään seitsemän tähteä, hänen suustaan pisti esiin kaksiteräinen, terävä miekka, ja hänen kasvonsa olivat kuin loistava keskipäivän aurinko. Hänet nähdessäni minä vaivuin hänen jalkoihinsa kuin kuollut.
    Mutta hän laski oikean kätensä päälleni ja sanoi:
    ”Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”

Mark. 9: 2-8

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.
    Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: ”Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Hän ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan.
    Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

———-

Rakkaat ystävät, tämän sunnuntain Uuden testamentin lukukappaleessa Johannes kirjoittaa, että hänellä on sama Jeesukselta tuleva kestävyys kuin hänen kuulijoillaan. Minkälainen on tämä kestävyys, josta hän puhuu? Mihin sitä tarvitaan ja onko meilläkin se?

Johannes oli karkotettu Patmos saarelle, koska hän oli julistanut evankeliumia. Moni muukin kristitty joutui seurakunnan alkuaikoina ahtaalle uskonsa tähden. Moni tuli sukulaistensa hylkäämäksi ja naapureittensa epäluulon kohteeksi. [Kauppiaiden ja käsityöläisten oli vaikea harjoittaa ammattiaan periaatteistaan tinkimättä, sillä uhriateriat Rooman jumalille kuuluivat olennaisena osana ammattiyhdistysten kokouksiinja tärkeisiin bisnes tapaamisiin. Sotilaiden ja liikemiesten oli lähes mahdotonta jatkaa töissään, sillä uhraaminen kuului myös heidän ammattiinsa.] Moni kristitty jopa tuli surmatuksi uskonsa tähden, sillä heitä pidettiin epäilyttävänä lahkona, jonka niskoille oli helppo vierittää syy kaikista ikävyyksistä. Hehän olivat kaikkien silmissä ateisteja, jotka kieltäytyivät kaikkein yksinkertaisimmista ja perustavammista yhteiskunnallisen solidaarisuden osoituksista. Silloinkin kun uskovia ei aktiivisesti vainottu, riitaantunut naapuri saattoi antaa ilmi kristityn naapurinsa päästäkseen hänestä eroon.

Kestävyys oli siis tarpeen ihan jo uskossa pysymisen vuoksi. Tarvittiin kestävyyttä sietää ihmisten pilkka, joskus jopa väkivalta. Tarvittiin kestävyyttä selvitä rakkaitten ihmisten hylkäämäksi tulemisesta. Tarvittiin kestävyyttä odottaa Kristuksen tulemista, jossa hän kerran oikaisisi kaikki vääryydet ja toisi maailmaan oikeuden ja rauhan.

Tänäkin päivänä tätä kestävyyttä tarvitaan yhtä paljon, ellei jopa enemmänkin. Vielä tänäänkin ympäri maailman tuhannet kristityt joutuvat kärsimään uskonsa tähden. Viime kuussa Irakin Mosulissa vajaa 40000 kristittyä sai uhkavaatimuksen joko kääntyä Islamiin, maksaa monelle mahdottoman suuri vero, lähteä kaupungista tai tulla tapetuksi. Merkiksi uhkauksesta kristittyjen oviin piirrettiin Arabian kirjain nuun, joka merkitsee nassaraa, kristittyä. Aikaa oli seuraavan päivän puoliväliin asti. Ensimmäistä kertaa 1600 vuoteen Mosulissa ei vietetty sunnuntaina messua. Kaupunki on tyhjentynyt kristityistä. Kymmenet tuhannet ovat paenneet, osa on surmattu. En tiedä kuinka moni kääntyi islamiin, mutta hyvin merkittävä osa ei taipunut siihen, sillä heillä oli se kestävyys, joka tulee Jeesukselta. Uskon lahja oli heille kalliimpi kuin heidän kotinsa tai henkensä.

Suomessa saamme olla hyvässä turvassa tällaisilta väkivaltaisuuksilta, mutta myös Suomesta tulee marttyyreja. Kaksi viikkoa sitten kaksi Kansanlähetyksen avustustyöntekijää ammuttiin heitä kuljettaneeseen autoon Afganistanissa. He tekivät työtä mielenterveysalalla ja naisten aseman parantamisen hyväksi. He halusivat tehdä työtä olojen parantamiseksi tuossa vaarallisessa maassa, koska he halusivat jakaa sitä rakkautta, jolla Jeesus on rakastanut heitä. Taleban ilmoitti olleensa vastuussa murhasta, koska piti näitä naisia kristittyinä lähetystekijöinä. He siis kuolivat nimenomaan siksi, että olivat kristittyjä, jotka elivät uskoaan todeksi.

Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, menetämmekö uskomme vai säilytämmekö sen. On olemassa useampia luopumisen asteita ja hienovaraisempia tapoja, joilla kiellämme uskomme. Laajimmassa merkityksessä ajateltuna me kiellämme Vapahtajamme joka kerta, kun lankeamme syntiin. Silloin kun joustamme arvoistamme ollaksemme ihmisille mieliksi tai mukavuuden halusta, silloin kun teemme sitä minkä tiedämme vääräksi, silloin kun emme suostu antamaan anteeksi niille, jotka ovat tehneet meille vääryyttä ja silloin kun asetamme muut asiat elämässämme Jeesuksen seuraamisen edelle. Käyttäytymällä niin kuin Jeesus ei olisi Herramme me kiellämme hänet ihmisten edessä teoillamme, vaikka sanamme puhuisivatkin muuta.

Jeesukselta tuleva kestävyys on voimaa elää todeksi sitä uskoa, joka meille on annettu. Se on toivon säilyttämistä silloin, kun kaikki toivo näyttää olevan mennyt, niiden rakastamista, jotka eivät tunnu rakastettavilta, Jeesukseen luottamista silloin, kun avun saaminen tuntuu uskomattomalta. Se on sellaista uskoa, jota ei ole rakennettu tunteiden, vaan Jumalan lupausten varaan. Kun meillä on Jeesukselta tuleva kestävyys, olemme valmiita uimaan myös vastavirtaan ja toimimaan omantuntomme mukaan silloinkin, kun se ei tunnu mukavalta ja saa meidät näyttämään oudoilta tai suvaitsemattomilta.

Miten sitten voimme saada tämän kestävyyden? Sitä ei ihminen voi itselleen ottaa, mutta Jeesus antaa sen pyytävälle ilmaiseksi. Se on Jeesuksen oma kestävyys, jota hän osoitti lähtiessään kirkastusvuorelta kohti Golgataa ja ristinkuolemaa. Kristuksen ruumiin jäseninä, ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa kastettuina, me saamme olla osallisia itse Kristuksesta. Hän kantaa ja vahvistaa meitä, hän antaa meille sen mitä meiltä puuttuu. Jeesus on meidän vanhurskautemme Isän Jumalan edessä ja hän myös kasvattaa meitä hänen itsensä kaltaisiksi.

Jeesus tietää kyllä, minkälaisten kiusausten kanssa me joudumme kamppailemaan. Syntyessään ihmiseksi hän todella otti ihmisen osan, ja kaikki kivut ja kiusaukset, jotka siihen kuuluvat. Hän ei saapunut maailmaan kaikessa kunniassaan ja kirkkaudessaan, kaikkitietävänä ja kaikkivaltiaana, vaan heikkona ja haavoittuvana ihmislapsena. Hän ei syntynyt kuninkaan linnaan, vaan köyhään puusepän perheeseen, tavallisen kansan keskelle.

Jeesuksen omat veljensä ja hänen kaupunkinsa väki hylkäsivät hänet ja pitivät häntä pilkkanaan, kun hän aloitti julistustyönsä. Jopa Johannes Kastaja, joka oli kuullut Jumalan tunnustavan Jeesuksen Pojakseen, alkoi vangittuna kyselemään, oliko Jeesus todella se, jonka oli määrä tulla. Kaikki epäilivät Jeesusta ja useimmat myös vastustivat häntä. Epäilikö hän ehkä itseäänkin? Kun Johannes Kastaja oli vangittu, Jeesus kysyi opetuslapsiltaan, kenen ihmiset sanovat hänen olevan? Voi olla, että hän halusi testata oppilaittensa tietoja, mutta voi myös olla, että häntä kiinnosti, mitä ihmiset hänestä sanoivat. Muinaisessa Lähi-idän kulttuurissa ihmisen identiteetti määräytyi lähes kokonaan sen mukaan, mihin joukkoon hän kuului ja mitä ihmiset ajattelivat hänestä. Identiteetti ei tule ihmiseltä itseltään, vaan toisilta. “Sinä olet Messias, Elävän Jumalan Poika”, tunnustaa Pietari.

Kirkastusvuorella Jumala itse vahvisti Pietarin tunnustuksen. Hän toisti sen, mitä oli ilmoittanut jo Jeesuksen kasteen yhteydessä: “ Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” On mahdotonta tietää, miten Jeesus on kokenut oman muodonmuutoksensa kirkastusvuorella. Miltä tuntui saada hetken verran taas näyttää se kunnia, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa? Näyttää opetuslapsille, että hän todella on se, joka on? Viime kädessä ei ole väliä, mitä ihmiset ajattelevat hänestä. Väliä on sillä, mitä Isä ajattelee. Pojan identiteetti tulee isältä. Se on varmasti ollut vahvistuksen paikka Jeesukselle, ja hänen oppilailleen. Nyt opetuslasten pitäisi ymmärtää, että kun Jeesus kulkee ristille, hän ei kulje sinne vääränä messiaana ja Jumalan hylkäämänä, vaan toteuttaakseen Isän tahdon. Hän ei kärsi omien syntiensä takia, vaan meidän puolestamme.

Pian kuitenkin hetki on ohi. Jeesus riisuutuu kunniastaan ottaa jälleen orjan muodon. Hän kulkee kirkkaudesta kohti häväistystä, levon hetkestä kohti tuskaa ja kuolemaa. Ystävien luottamuksesta petetyksi tulemiseen. Hän näkee jo vuorelta edessänsä olevan tien, ja lähtee kulkemaan sitä. Ei hänen olisi pakko. Hän ei ole mitään velkaa ihmisille, jotka pilkkaavat ja häpäisevät häntä, hylkäävät ja surmaavat hänet. Meille, jotka kerran toisensa jälkeen noousemme Jumalaa vastaan synneillämme. Oikein hän tekisi, jos tuomitsisi meidät tekojemme mukaan.

Mutta Jeesus astuu tielleen. Jumala näyttää todellisen kunniansa juuri häpeän keskellä, voimansa heikkouteen verhottuna. Hän näyttää sen rakkauden, jolla Isä rakastaa meitä, hänen oman rakkautensa. Sen rakkauden, joka antaa itsensä saamatta mitään vastineeksi, rakkauden, joka vastaa pahaan hyvällä. Rakkauden, joka ei vaadi kohteeltaan hyvyyttä tai kauneutta, vaan tekee rakastetusta hyvän ja kauniin. Sen armon, joka antaa anteeksi kaikki synnit.

Jeesus kantoi meidän syntimme Golgatan ristille, jotta mekin saisimme kerran sen, mistä opetuslapset saivat esimakua kirkastusvuorella. Hän ei halunnut hylätä meitä pimeään kuolemaan omiin synteihimme, vaan tahtoi, että mekin voisimme päästä kirkkauteen. Nähdä rakastavan Jumalan kasvoista kasvoihin.

Meilläkin voi olla hienoja hengellisiä kokemuksia, jotka rohkaisevat kulkemaan eteenpäin vaikeiden aikojen keskellä. Mutta viime kädessä ne eivät vie meitä perille asti. Pietari oli nähnyt Jeesuksen kunniassaan, mutta silti hän kielsi Jeesuksen kolmesti. Myös Jaakob ja Johannes olivat paikalla, mutta hekin hylkäsivät Jeesuksen Getsemanessa. Silloin kun Jeesus salaa kunniansa ja toimii aivan toisin häneltä odotimme, tarvitaan sitä uskoa, joka näkee kirkkauden pimeydenkin keskellä. Kun meidän oma voimamme on lopussa ja Jumala viivyttää apuaan, meidän on kuunneltava Jeesuksen sanoja enemmän kuin omaa kokemustamme. Pantava toivomme hänen sanaansa ja lupauksiinsa. Hän ottaa sanansa niin vakavasti, että oli valmis kulkemaan ristille täyttääkseen ne.

Me tarvitsemme sitä kestävyyttä, joka tulee Jeesukselta Kristukselta. Emme voi luottaa mihinkään omaamme, vaan ainoastaan siihen, mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme. Tarvitsemme sitä uskoa, jonka yksin hän voi meille antaa.

4. Sunnuntai Helluntaista, 2.vsk

Jes. 61: 10-11

Minä riemuitsen Herrasta,
minä iloitsen Jumalastani!
Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet,
hän kietoo minut vanhurskauden viittaan,
niin että olen kuin sulhanen,
joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen,
tai kuin morsian,
joka koristautuu kauneimpiinsa.
Ja niin kuin maa työntää versoa,
niin kuin puutarha saa kylvetyn siemenen kasvamaan,
niin Herra, minun Jumalani, saa vanhurskauden versomaan,
ja ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.

Room. 4: 1-8

Mitä meidän on sanottava Abrahamista, kansamme kantaisästä? Mitä hän saikaan osakseen? Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä – ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? ”Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.” Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta:
– Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi
ja joiden synnit on pyyhitty pois.
Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.

Luuk. 15: 11-32

Jeesus sanoi:
”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän päivän Raamatun lukukappaleissa on eräs kuva, joka kulkee läpi kaikkien kohtien. Tuhlaajapojan Isä käskee hakea parhaat juhlavaatteet ja pukea hänen poikansa niihin. Jesaja kirja riemuitsee Herrasta näin: ”Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet”. Myös Paavali kirjoittaa siitä lahjavanhurskaudesta, johon meidän pukeuduttava tullaksemme Jumalan eteen. Me olemme syntymästämme saakka syntisiä ja jumalattomia, joilla ei ole omaa vanhurskautta Jumalan edessä. Me tarvitsemme anteeksiantamusta, sitä että meidän pahat tekomme annetaan anteeksi, eikä Jumala lue meidän syntejämme meille viaksi. Ja tähän vanhurskauteen meidän taivaallinen Isämme myös haluaa pukea meidät.

Kovin usein me olemme haluttomia Isämme puettaviksi, niin kuin vastasyntyneet lapset. Oma esikoiseni syntyi maanantai aamuna, ja voin kertoa, että hän ei nauti pukeutumisesta. Pieni ihminen valittaa maailmaan kylmyyttä, mutta silti haraa vastaan, kun lämmintä oltaisiin laittamassa ylle. Ei hän ymmärrä mitä tapahtuu, tietää vain, että jotain on vialla. Pitää oppia luottamaan, että Isä tietää, mikä on meille hyväksi. Että hän voi ja tahtoo auttaa.

Ja vaikka me haraammekin vastaan, juuri tätähän me syvällä sisimmässämme kaipaamme. Kaipaamme sitä, että Isä juoksee meitä vastaan, kun palaamme kotiin väärintekijöinä ja hänen hyvät lahjansa tuhlanneena. Ei ole helppoa myöntää tehneensä väärin, ei ole mukavaa etsiä syytä ahdinkoon omasta itsestä. Syvällä sisimmässämme tiedämme, miten asiat ovat, mutta niin kauan kuin vain voimme, siivoamme sen ulos ajatuksistamme. Niin kauan kuin Isän rahat riittävät, niin kauan kuljemme maailmalla.

Isän syli on auki meille tuhlaajille. Hän antaa anteeksi, ja ottaa luokseen. Hän rientää meitä vastaan tielle, niin kuin isä Jeesuksen vertauksessa. Tuo isä tiesi, että jos joku kyläläisistä tapaisi pojan tieltä, tälle saattaisi käydä hyvin huonosti. Olihan hän häpäissyt koko isänsä, perheensä ja koko kylänsä vaatimalla perintöään etukäteen. Ikäänkuin hän ei jaksaisi odottaa sitä aikaa, jolloin hänen isänsä on kuollut. Hän ei halua nähdä vaivaa yhdessä perheen hyvinvoinnin takia, vaan keskittyy vain itseensä ja omiin haluihinsa. Nykyihmiselle ajatus voi olla vieras, mutta tuohon aikaan poika olisi kotikylään palatessaan voinut tulla piestyksi tai tapetuksi, että perheen ja kylän kunnia palautettaisiin. Mutta isä ei välitä loukkauksista. Hän on heti valmis nielemään ylpeytensä ja unohtamaan kunniansa, koska hän rakastaa poikaansa. Samalla tavoin Jumalakin on valmis antamaan meille anteeksi meidän pahat tekomme, vaikka olemmekin rikkoneet häntä vastaan.

Tämä vertaus on meille niin tuttu ja syöpynyt sisimpäämme, että voi olla vaikea huomata, mitä Jeesus haluaa sanoa tällä vertauksella. Kenelle Jeesus oikein puhuukaan? Hän ei puhu vertauksen nuoremmalle veljelle, ja yritä kutsua tätä kotiin isän luokse. Hän puhuu vanhemmalle veljelle, joka ei hyväksynyt veljensä paluuta, lainopettajille ja fariseuksille, jotka paheksuivat Jeesuksen ateriaseuraa, publikaaneja ja muita syntisiä. ”Mikä messias tällainen Jeesus muka on! Hänhän veljeilee juuri niiden kanssa, joista messiaan pitäisi puhdistaa Israelin kansa!”

Jeesus ei puhu vain niille, joiden synnit ovat kaikkien nähtävissä. Hän haluaa herättää myös niitä, jotka luulevat omilla ansioillaan ansainneensa paikan Isän luona. Vanhempi veli vetoaa siihen, että hän on vuosikausia raatanut isänsä hyväksi. Hän katsoo vain itseensä ja omiin tekoihinsa, eikä siksi näe isän rakkautta. Ei sitä kunnolla käsitä nuorempikaan veli. Hän ei osaa odottaa, miten iloinen vastaanotto häntä odottaakaan, toivoo vain saavansa vatsansa täyteen. Mutta kuitenkin hän luottaa isänsä hyvyyteen ja panee toivonsa siihen, sillä hän tietää isänsä työntekijöidenkin voivan paremmin kuin hän. Nuorempi on tahrannut vaatteensa, mutta vanhempi kieltäytyy pukeutumasta juhlapukuun. Loppujen lopuksi meidän tekomme ja uskollisuutemme eivät ole ratkaisevia, vaan Jumalan uskollisuus ja rakkaus. Tekoja tärkeämpää on suhde.

”Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!””Poikani, kaikki mikä on minun, on sinun”. Vanhempi veli on niin vieraantunut isästään, ettei hän ole edes kertonut isälleen, mitä toivoisi. Niin etäinen heidän suhteensa on, että hän ei voi ymmärtää isän rakkautta tuhlaajapoikaa kohtaan. Ehkä hänelläkin on ollut lopulta perintö mielessä enemmän kuin isä itse, kun hän niin ahkerasti on keskittynyt sen varmistamiseen ja kartuttamiseen. Mutta syöttövasikka on teurastettu myös hänen syötäväkseen. ”Kaikki mikä on minun, on sinun” Jeesus on kuollut niidenkin puolesta, jotka luulevat pärjäävänsä ilman häntä. Isä tahtoo antaa anteeksi nuoremmalle veljelle, joka lähti maailmalle, ja vanhemmalle veljelle, joka sydämessään oli aivan yhtä kaukana.

Tämä sama kaava toistuu ajasta aikaan. Paavalikin kirjoittaa siitä tämän päivän epistolatekstissä. Hän kirjoittaa kristityille juutalaisille, jotka eivät olisi hyväksyneet pakanakansojen jäseniä Jeesuksen omiksi. Vain he olivat todellisia Jumalan valittuja, Abrahamin lapsia. Muiden pitäisi ensin tulla juutalaisiksi, ennen kuin heidät voitaisiin hyväksyä kristityiksi. Mutta kirjoitukset osoittavat, ettei edes Jumalan ystävä Abraham ollut Jumalan edessä vanhurskas. Hänetkin luettiin vanhurskaaksi, koska hän uskoi Jumalaan, joka vanhurskauttaa jumalattoman, julistaa syyllisen syyttömäksi. Eikä sillä ollut mitään tekemistä hänen omien tekojensa tai lain noudattamisen kanssa. Ja jos kerran edes Abrahamilla ei ollut ylpeilemisen aihetta Jumalan edessä, ei sitä ole kenelläkään muullakaan. Kaikki me olemme yhtä lailla armon varassa ja tarvitsemme Jeesuksen ristinuhria.

Joskus on vaikea ottaa vastaan armahdusta. Mutta joskus on myös vaikea antaa anteeksi niille, joiden emme usko ansaitsevan sitä. Niille, jotka ovat pettäneet luottamuksemme. Niille, jotka ovat itse aiheuttaneet sen sotkun, jossa nyt ovat. Niille, jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä muille omalla piittaamattomuudellaan ja ahneudellaan. Tämä näkyy yksittäisten ihmisten elämässä, mutta myös laajemmassa mittakaavassa. Kun Kreikka tarvitsi taloudellista tukea, moni oli sitä mieltä, että kreikkalaisia ei pitäisi auttaa, koska he olivat itse syyllisiä omaan tilanteeseensa.

Ja tätä samaa vanhemman veljen asennetta näkyy myös uskovien keskuudessa. Kysyin eräältä ystävältäni, tuleeko hänelle mieleen esimerkkiä siitä, miten joku ei tahdo antaa toiselle anteeksi, miten ihmistä ei haluta hyväksyä uskovien joukkoon tai toisen usko mitätöidään eikä tätä pidetä oikeana kristittynä. Kokemuksia oli paljon, ja juuri oman herätysliikkeen taholta. Edes uskossaan vahvat ja kypsät kristityt eivät ole immuuneja hengelliselle ylpeydelle. Päinvastoin, mitä parempi ihminen on, sitä kovemmin saatana yrittää houkutella hänet juuri tähän ansaan.

Nykyihminen helposti väheksyy ja halveksii oppia perisynnistä. Se tuntuu niin primitiiviseltä ja sivistymättömältä ajatella, että ihminen on pohjimmiltaan paha ja turmeltunut. Niin armottomalta. Mutta juuri siitä avautuu armo. Jeesuksen armo meitä kohtaan, ja myös meidän armollisuutemme muita kohtaan. Armahdettuina meidätkin on kutsuttu armahtamaan toisia. Voi ollakin, että joku on toista parempi. Fariseukset olivat takuulla suoraselkäisempiä ja oikeamielisempiä kuin publikaanit. Mutta mitä väliä sillä on, kun paraskin on kelvoton? Kaikki me sisämmässämme kapinoimme Jumalan tahtoa vastaan, eikä kukaan meistä ole siinä asemassa, että voi mittailla toisten elämää tai uskoa.

Meidät on kutsuttu olemaan Kristuksen edustajina toistemme elämässä. Se merkitsee, että hyväksymme ihmisen, vaikka emme hyväksykään hänen tekojaan. Se merkitsee, että suhtaudumme toistemme synteihin, niin kuin ne olisivat omiamme. Se merkitsee, että rakastamme ja kärsimme toistemme puolesta, niin kuin Kristus on rakastanut meitä ja kärsinyt meidän puolestamme. Anteeksi olette saaneet, anteeksi antakaa.

Helatorstai 2. vuosikerta

Dan. 7: 13-14

Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä

ja näin, miten taivaan pilvien keskellä

tuli eräs, näöltään kuin ihminen.

Hän saapui Ikiaikaisen luo.

Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen,

ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus,

kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten

tuli palvella häntä.

Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa,

eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

Ap. t. 1: 1-11

Edellisessä kirjassani, hyvä Teofilos, kerroin kaikesta siitä, mitä Jeesus teki ja mitä hän opetti, alusta alkaen aina siihen päivään saakka, jona hän Pyhän Hengen voimalla antoi valitsemilleen apostoleille käskynsä, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen. Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.”

Silloin ne, jotka olivat koolla, kysyivät häneltä: ”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” Hän vastasi: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”

Joh. 17: 24-26

Jeesus rukoili ja sanoi:

”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Kaksituhatta vuotta sitten oli tapana, että kun uusi hallitsija nousi valtaan, hän lähetti sanansaattajat viemään siitä viestiä koko valtakuntaansa. Samoin tehtiin silloin, saavutettiin suuri voitto taistelussa: viestinviejät lähetettiin kiireesti julistamaan hyvää sanomaa eli evankeliumia.

Näin tekee Jeesuskin kuulemassamme Uuden testamentin lukukappaleessa. Suuri voitto on saavutettu, ja koko maailman hallitsija on vaihtunut. Nyt on todellinen ilosanoma kerrottavana, todellinen sanoma rauhasta ja vapaudesta. Pimeyden vallat on voitettu, meidän Herramme on kuningas. Vaikka itsekkyys ja ahneus yhä tekevät työtään tässä maailmassa, ne eivät koskaan voi saada lopullista voittoa edes tässä maailmassa.

Jeesuksen taivaaseen astumisen päivä on samalla myös lähetyskäskyn antamisen päivä. Meidät kaikki on kutsuttu samaan tehtävään kuin apostolit. Me saamme katsella Kristuksen kirkkautta, ja todistaa hänen voittoaan. Mekin saamme olla mukana viemässä ilosanomaa Jeesuksesta.

On hyvä huomata, mikä on meidän osuutemme tässä kaikessa: lähetystyö ei ole meidän omaa työtämme. Jeesushan sanoo: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut”. Jumalan suunnitelmat ovat olleet valmiina jo ennen maailman luomista. Meidän ei tarvitse kantaa huolta siitä, milloin ja millä tavoin hän pelastaa mailman. Meidän tehtävämme ei ole valloittaa maailmaa Jeesukselle. Me emme ole ensisijaisesti tekijöitä, vaan todistajia. Me saamme seurata Jumalan omaa työtä. Lisäksi hän on antanut meille ihmeellisen kunnian osallistua työhön hänen työtovereinaan. Mutta Jumala itse on se, joka päättää asioista ja vastaa työstä.

Mitä meidän siis tulee tehdä Kristuksen todistajina? Pietari kirjoittaa asiasta näin: ”pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.”(1.piet.3:15) Ensimmäinen askel on siis siinä, että elämme itse todeksi evankeliumin sanomaa ja rakennamme elämämme sen varaan. Jeesus on käskenyt meitä rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiämme niin kuin itseämme.Kun niin teemme, meidän koko elämämme todistaa Jeesuksen rakkaudesta ja voimasta. Kun me noudatamme Jeesuksen käskyä, kyse ei ole ainoastaan meidän omasta rakkaudestamme, vaan hänen rakkaudestaan. Hän on antanut siihen käskyn, ja Henkensä kautta hän antaa siihen myös voiman. Jeesus on noussut taivaan valtaistuimelle, mutta hän on läsnä myös meissä, ja toimii meidän kauttamme.

Kristuksen rakkauden kohtaaminen herättää ihmisissä väistämättä kysymyksiä. Kun noudatamme Herramme käskyjä, pääsemme myös vastaamaan tuohon Pietarin mainitsemaan kysymykseen: ”mihin teidän toivonne perustuu?” Niissäkin maissa, joissa evankeliumia ei saa nykyisin avoimesti julistaa, sitä voidaan julistaa tekojen kautta. Kyse ei ole siitä, että lähetystyössä autettaisiin hätää kärsiviä ihmisiä vain siksi, että heistä voisi tulla kristittyjä. Todellinen kristillinen rakkaus on ehdotonta, eikä avulle pidä panna ehtoja kun näkee toisen kärsivän. Auttaminen ja evankeliumi vain kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kun meidät on lähetetty kastamaan ja opettamaan noudattamaan kaikkea mitä Jeesus on käskenyt meidän noudattaa, emmekö me sitten itse noudattaisi hänen käskyään rakastaa? Ja jos me haluamme auttaa ihmisiä heidän elämässään, emmekö haluaisi auttaa heitä iankaikkiseen elämään? Miksemme haluaisi jakaa kaikkein suurinta aarrettamme, kun se ei edes maksa meille itsellemme mitään?

Kun lähetystyöstä ja kristityn kutsumuksesta näin puhuu, niin kyllähän tämä kuulostaa helpolta. Ei tarvitse kuin rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä ja Jumalaa yli kaiken, ja vastata ihmisten kysymyksiin. Ja juuri näin helppoahan se onkin, ei tässä tarvita mitään muuta. Ainoa ongelma on, että meistä ei ole tähän. Kerta toisensa jälkeen kokemus osoittaa, ettei meissä ole tällaista rakkautta. Vaikka ymmärrän koko elämän mielekkyyden löytyvän toisten rakastamisesta, ja itse Pyhä Henki tekee minussa työtään ja uudistaa mieltäni, olen silti kiusallisen puutteellinen. Yhä uudelleen huomaan, miten vaikeaa on tehdä hyvää niille, joita en tunne ja miten vasten tahtoisesti etsin tilaisuutta kertoa Jeesuksesta toisille. Minun pitäisi olla esimerkki Kristuksen rakkaudesta ja edustaa häntä uskosta osattomille, mutta en ole vähääkään muita parempi, ja ansaitsen saman tuomion kuin kaikki muutkin. Se vähä hyvä, mitä teen, on kokonaan Jeesuksen ansiota.

On hyvä, että sen enempää kuin pelastus kuin lähetystyökään ei ole meidän käsissämme. Työ on Jumalan työtä. Meitä ei ole kutsuttu pelastamaan maailmaa, vaan todistamaan Jeesuksen pelastustekoja. Hän voi käyttää meidän epäonnistumisiammekin, ja näyttää voimansa meidän heikkoudessamme. Juuri armahtamalla meitä Jumala osoittaa rakkautensa meille, ja kaikille niille, joita me kohtaamme. Meidän toivomme ei perustu meidän omaan pyhyyteemme tai rakkauteemme, vaan Jeesukseen, joka on rakastanut meitä niin paljon, että antoi henkensä meidän puolestamme.

On tärkeää elää rakastaen, mutta vielä tärkeämpää on elää anteeksiantamuksesta. Siinä on kaikkein tärkein osa meidän todistuksestamme. Kun me luotamme Jumalan rakkauteen ja panemme toivomme Kristuksen sovitustyöhön, me olemme todellisia Kristuksen todistajia. Hänen armonsa suojassa me uskallamme tunnustaa syyllisyytemme. Meidän ei tarvitse salailla virheitämme, vaan voimme ottaa niistä opiksemme. Me saamme iloita Jumalan hyvyydestä ja ihmetellä Jeesuksen rakkautta. Se on meidän tärkein tehtävämme.

Me olemme siis arvokkaita epäonnistuessammekin, sillä meidän Herramme rakastaa juuri syntisiä. Hänen rakkautensa tekee meistä arvokkaita ja hyödyllisiä, vaikka itsessämme emme ole mitään. Tällainen on meidän kuninkaamme, joka on noussut valtaan. Meidän Jeesuksemme, opettajamme ja ystävämme, on istunut taivaan valtaistuimelle. Ja hän itse sanoo haluavansa meidänkin olevan siellä, missä hän on. Kerran hän saapuu kirkkaudessaan tekemään kaiken uudeksi, ja saattamaan päätökseen sen hyvän työn, jonka Henki on meissä alkanut. Silloin saamme olla aina hänen kanssaan. Pysykäämme lujasti hänen rakkaudessaan sitä päivää odottaessamme.

Aamen.