Kiitollisuus 15. sunnuntai Helluntaista

Luuk. 17: 11–19

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: »Jeesus, opettaja, armahda meitä!» Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: »Menkää näyttämään itsenne papeille.» Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?» Ja hän sanoi miehelle: »Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.»

 ———————

10 miestä tuli pyytämään Jeesukselta armoa. Heille oli opetettu, että spitaali oli rangaistus synneistä, ja he avoimesti tunnustivat, että olivat tehneet väärin. 10 tuli pyytämään armoa, mutta ainoastaan yhdelle Jeesus sanoi: uskosi on sinut pelastanut.

On helppo ymmärtää tämän evankeliumin henkilöitä, helppo nähdä raadolliset syyt tekojen takana. Mooseksen lain mukaan viikon päästä paranemisesta tuli antaa kiitosuhri temppelissä. Varmaan nuo yhdeksän muuta lähtivät Jerusalemiin näytettyään itsensä papille, päästäkseen uhraamaan puhdistautumisuhrin. Jeesuskin teki matkaa, ja olisi ollut iso työ lähteä etsimään Jeesusta. Siinähän olisi saattanut myöhästyä uhraamasta, tai tehdä pitkän hukkareissun, jos joutuisi jättämään matkan kesken ehtiäkseen Jerusalemiin. Liian vaikeaa ja työlästä. Jumalahan oli lopulta se, joka paransi. Eikö ole tärkeämpää antaa kiitos hänelle, niin kuin laki vaatii? On helppo samaistua näihin parantuneisiin. Unohdan itse usein kiittää vanhempiani kun he auttavat, ja minä sentään voin tehdä sen tekstiviestillä. Ja näiden miesten olisi pitänyt tehdä ehkä pitkäkin matka takaisin kiittääkseen Jeesusta.

Mutta samarialaisella oli toinen tilanne. He eivät käyneet Jerusalemin temppelissä, ja se paikka, jossa he uhrasivat Jumalalle, oli menetetty. Niinpä hänellä ei ollut kiire uhraamaan. Ja vielä vähemmän hänellä oli kiire nöyryyttämään itseään juutalaisen papin luona, niin kuin Jeesus oli käskenyt. Senkin harmin hän vältti, kun palasi kiittämään Jeesusta. Samalla lailla kuin ne 9, hänkin halusi välttää ylimääräisiä vaivoja. Ehkä hän ei ollut sen kiitollisempi kuin ne muutkaan. Ehkä hänellä vain oli erilainen tilanne.

Mutta yksi ero näillä miehillä on keskenään. Nuo yhdeksän miestä eivät jaksaneet odottaa, että pääsisivät palaamaan entiseen elämäänsä. Vihkoinkin he saivat taas tehdä töitä muiden kanssa ja nukkua omassa talossaan, eikä kaupungin ulkopuolella. Vihdoinkin he saivat palata temppeliin Jumalan kasvojen eteen. Vihdoinkin he saivat taas syleillä puolisoitaan ja leikkiä lastensa kanssa. Painajainen oli lopulta ohi ja kirous poissa. He saivat elämänsä takaisin. Tämä oli se armo, jota he kaipasivat.

Mutta tuo samarialainen ei voinut palata entiseen, eikä hän halunnutkaan. Hän oli nähnyt jotain sellaista, mikä muutti hänen maailmansa. Hän sai kunniansa ja terveytensä takaisin, mutta hän näki jotain tärkeämpää ja suurempaa. Hän ei jäänyt katsomaan vain siihen lahjaan, jonka hän sai, vaan katsoi siihen, joka lahjan antoi. Tämä oli messias, Jumalan Poika! Nyt uusi aika on käsillä, eikä mikään ole niinkuin ennen! Nyt Jumalan riemuvuosi ja pelastuksen päivä. Nyt on tarjolla enemmän kuin vain entinen elämä. Nyt on tarjolla syntien anteeksiantamus ja uusi elämä. Iankaikkinen elämä.

Huomaan itse olevani aivan liian usein niin kuin nuo 9 parantunutta. Tahtoisi vain hoitaa Jumala-asiat pois alta, että voi jatkaa muuta elämää. Tulen jumalanpalvelukseen saamaan synnit anteeksi, mutta monta kertaa lähden kirkon ovesta samana ihmisenä kuin tänne tulin. Joku osa sisällä tahtoisi vain juopua arjesta ja tavallisuudesta, jatkaa elämää tavalliseen tapaan. Mutta Jumalan armo ei toimi niin. Jeesus lahjoittaa meille rauhan Jumalan kanssa, ei rauhaa Jumalalta. Armo on ilmaista, mutta se ei ole halpaa. Sen hinnan Kristus on kerran maksanut Golgatan ristillä meidän puolestamme. Nämä ovat niin tuttuja sanoja, että on vaikea ymmärtää niiden painoa. Mutta jos me todella ymmärrämme miten kalliisti Kristus on meidät lunastanut, emme me voi jatkaa niin kuin ennen.

Jos me annamme Jumalan rakkauden koskettaa meitä, niin se saa meissä aikaan uutta elämää. Se herättää kiittämään ja ylistämään, se herättää rakastamaan ja uskomaan. Se saa nousemaan ja lähtemään liikkeelle, niin kuin tuo samarialainen lähti kiittämään Jeesusta. Kun me käsitämme Jumalan rakkauden syvyyden, niin emme enää muista laskea montako ylimääräistä askelta otamme Jeesuksen takia. Hän on minun pelastajani ja vapahtajani, häntä minä tahdon ylistää! Ei hän laskenut vaivojaan kun kantoi minun syntini Golgatalle, miksi siis minäkään kun häntä seuraan?

Ja miksi me haluaisimme yhtään vähempää kuin kiittää ja ylistää Jeesusta? Sillä juuri siihen on kätkettynä täyden elämän salaisuus. Kaikista syvin onni kasvaa kiitollisuudesta, ja juuri silloin olemme kaikista onnellisimpia, kun olemme oikeasti kiitollisia. Se onni myös säteilee ympärillemme ja heijastuu takaisin muista ihmisistä. Kiitollisen ihmisen lähellä on hyvä olla. Jos sen sijaan ihminen pitää kaikkea hyvää itsestäänselvänä tai kiinnittää katseensa ainoastaan siihen, mikä on huonosti, hänen lähellään on raskas olla. Silloin ei saa myöskään paljoa iloa takaisin.

Jumalalta on peräisin kaikki se hyvä, mitä meidän elämässämme on: perhe, ystävät, koti, ruoka. Elämä itse. Kiitollisuus on sitä, ettemme ajattele vain niitä lahjoja, jotka olemme Jumalalta saaneet, vaan häntä, joka on lahjat antanut. Ja loppujen lopuksi se on myös paras tapa nauttia niistä lahjoista. Hyvätkin asiat menettävät makunsa, jos niistä tehdään liian tärkeitä. C.S. Lewis toteaa: ”Nainen, joka asettaa koiransa elämänsä keskipisteeksi, ei lopuksi menetä ainoastaan arvokkuuttaan ja ja hyödyllisyyttään ihmisenä, vaan myös koiranhoidosta saamansa ilon. Mies, jolle alkoholi on tärkeintä maailmassa, ei menetä ainoastaan työpaikkaansa vaan myös makuaistinsa ja kyvyn nauttia lievemmästä, miellyttävästä päihtymyksen tilasta – – Toisarvoisia asioita ei voi saavuttaa nostamalla ne ensimmäisiksi; ne voi saavuttaa vain nostamalla ensiarvoiset eusijalle.”

Aivan syystä Jumala kehottaa meitä rakastamaan häntä yli kaiken. Hän tietää, mikä meille on parasta. Jeesus on arvollinen saamaan kaiken ylistyksen, kunnian ja vallan, sillä hän lunastanut meidät. Nousemme nyt ylistämään Jumalaa uskontunnustuksen sanoin.

13. sunnuntai Helluntaista

 

2. Moos. 4: 10–12

Mooses sanoi Herralle: »Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.» Herra sanoi hänelle: »Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.»

2. Kor. 3: 4–6

Tällaisen luottamuksen Jumalaan on Kristus saanut meissä aikaan. En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.

 

Mark. 7: 31–37

Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: »Effata.» Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.

Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: »Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.»

 ————————————————————————

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, tämän päivän maailmassa me kuulemme valtavan määrän erilaisia ääniä. Meille tarjotaan aina uusia tuotteita, uutta tietoa, uusia aatteita ja elämäntapoja. Uutisten virta vyöryy ylitsemme. Me emme voi kuunnella kaikkia ääniä yhtä aikaa, vaan väistämättä suljemme korvamme joiltain ääniltä. Joskus käy niin, että jotain tärkeää menee meiltä ohitse, koska olemme sulkeneet korvamme siltä ääneltä, joka sen kertoisi. Ja osa meistä ei voi valita kuunteleeko, vai onko kuulematta. Joitain ääniä ei pääse pakoon, ja jotkin ovat liian hiljaisia kuultavaksi. Tämän päivän evankeliumissa Jeesuksen kohtaama mies ei voinut valita.

Olen usein miettinyt, miksi Jeesus elehtii näin tätä kuuroa parantaessaan. Yleensähän Jeesus erottui muista sen ajan parantajista siinä, että hän ei tehnyt mitään taikatemppuja tai lausunut taikasanoja. Hän paransi koskettamalla, tai joskus vain sanomalla asiasta, ilman että itse oli edes paikalla. Miksi Jeesus tässä poikkeaa tavoistaan? Miksi Jeesus nyt tarvitsee tällaisia eleitä parantaakseen?

Luulen, että ei Jeesus tarvitsekaan. Mutta tuo kuuro mies tarvitsee. Ei hän ollut kuullut Jeesuksesta, eikä hän tiennyt tästä mitään. Vaikka alueella olisikin puhuttu Jeesuksesta, miten hänestä olisi kerrottu kuurolle?Niinpä Jeesus puhuu kuurolle tämän omalla kielellä, jottatämä ymmärtäisi mitä tapahtuu. Hän koskettaa sitä osaa, jonka hän parantaa. Hän katsoo taivaalle, sinne mistä apu tulee. Hän huokaa pyytääkseen apua, ja varmuuden vuoksi vielä sylkäisee. Kaikki pakanathannimittäin tiesivät, että pyhän miehen syljessä on voimaa. Viesti on selvä: Minä olen taivaan Jumalan Pyhä, ja minun kauttani Jumala antaa sinulle kuulosi.

Monille parantamilleen Jeesus sanoi: uskosi on sinut parantanut. Tästä miehestä ei voinut sanoa niin. Muut olivat tuoneet hänet Jeesuksen luo, ja hän itse tuskin ymmärsi edes mistä on kyse, ennen kuin asiat jo tapahtuivat. Ensimmäinen ääni, jonka hän kuuli, oli Jeesuksen ääni. Hänen piti parantua ensin, että voisi kuulla Jumalan sanaa. Samoin on kaikkien ihmisten laita. Jeesushan sanoo: ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” Usko tulee kuulemisesta, ja kuulemisen antaa sama Jumala, joka on luonut meille korvat. Me olemme valinneet Jeesuksen, mutta me emme olisi voineet valita häntä, ellei hän olisi ensin valinnut meitä.

Ennen matkaansa pakana-alueiden halki, Jeesus oli kehottanut Israelilaisia: kuulkaa ja ymmärtäkää. Mutta vielä matkan jälkeenkin hän joutuu toteamaan omille oppilailleen: Onhan teillä silmät, ettekö näe? Onhan teillä korvat, ettekö kuule? Ilmeisesti kuuro pakanakin kuulee Jeesusta paremmin kuin hänen oma kansansa. Jumala puhuu meille, mutta ei hän pakota ottamaan sanaa vastaan. Hän antaa meidän valita kuuntelemmeko häntä vai suljemmeko korvamme hänen kutsultaan.

Profeetta Jesaja kirjoittaa tästä näin: Kuunnelkaa, te kuurot! Sokeat, katsokaa, niin te näette! Kuka on sokea, jollei minun palvelijani, kuka kuuro, ellei minun sanansaattajani? Kuka on yhtä sokea kuin hän, jonka lähetin matkaan, kuka yhtä kuuro kuin Herran palvelija? Paljon olet nähnyt, mutta vähän muistat, korvasi ovat auki, mutta mitään et kuule!(Jes.42:18-20) Israel kuulee Jumalan sanan, mutta se ei avaa suutaan ylistykseen. Se kuulee lain sanat, mutta ei avaa sydäntään lähimmäisen hädälle. Se on sanan kuulija, muttei ryhdy sen tekijäksi, ja siksi se kuurompi kuin kuuro pakana. Näin oli Jesajan aikaan, ja näin kävi myös Jeesuksen aikana. Jeesuksen huusi ristille se kansa, jota hänet oli lähetetty pelastamaan.

Miten on tänä päivänä? Meidätkin on otettu Jumalan kansan jäseniksi ja hänen lapsikseen. Osaammeko me kuulla oikein Jumalan sanaa? Olemmeko me sanan tekijöitä, vai suljemmeko silmämme lähimmäisen hädältä? Näemmekö me ympärillämme niitä ihmisiä, jotka ovat yksin? Onko minun sydämeni auki lähimmäiselleni? Kuulenko palvelutalolla asuvien ääntä? Julistaako minun elämäni sitä Jumalan rakkautta, jonka olen saanut?

Ei riitä, että korvamme toimivat, jos sydän on kuuro. Mutta Jeesus voi parantaa meidät siitäkin kuuroudesta, jos vain annamme hänen. Hän haluaa puhdistaa meidät sillä verellä, jonka hän vuodatti puolestamme Golgatan ristillä. Hän haluaa antaa meille saman luottamuksen Jumalaan, kuin hän antoi apostoleille, ja tehdä meidätkin kykeneviksi palvelemaan Jumalan työtovereina.

Tämän päivän ensimmäisessä lukukappaleessa Mooses kieltäytyi lähtemästä vapauttamaan Israelin kansaa Egyptin orjuudesta. Hän päätti torjua Jumalan kutsun. Meistäkin voi tuntua, että maailman ongelmat ovat liian suuria, liian lukuisia ratkaistavaksi. Olemme liian pieniä, heikkoja ja taitamattomia auttamaan lähimmäisiämme. Olisi helpompaa vain sulkea silmät, kun ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Mutta vaikka me emme mitäänvoisikaan, Jeesus voi! Meidän ei tarvitse torjua Jumalan kutsua, sillä Jeesus itse on meidän kanssammeHän voi tehdä meidät kykeneviksi rakastamaan, kykeneviksi näkemään maailman hädän ja tarpeen. Hän voi antaa meille voiman kulkea niiden rinnalla, jotka kärsivät. Silloin me julistamme koko elämällämme Jumalan suuria tekoja, ja koko maailma saa tuntea hänen rakkautensa.

Jolla on korvat, se kuulkoon.

Koululaisjumalanpalvelus (12.sunn.Hell.)

Koululaisjumalanpalvelusvariantti edellisen sunnuntain saarnasta.

Luuk. 18: 9–14

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:

»Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’

Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

15. Saarna

Tässä evankeliumissa ei kerrota, miten Jeesuksen kuulijoilta leuka tippui ja suu jäi auki, kun he kuulivat tämän kertomuksen. Mutta aika varmasti niin kävi. Jeesus väittää, että publikaanilla, eli veronkeeräjällä, oli asiat kunnossa Jumalan kanssa, mutta fariseuksella ei. Tämä ei ehkä meitä niin paljon yllätä, kun emme tunne yhtään publikaania tai fariseusta. Mutta Jeesuksen kuulijat tunsivat.

Kuvittelepa hetken, että Neuvostoliitto olisi valloittanut Suomen talvisodassa. Ja että suomalaisilla ei olisi kansalaisoikeuksia, ja Venäjä perisi meiltä niin suuria veroja, että kaikilla ei olisi varaa ruokaan. Sitten kuvittele, että olisi suomalaisia, joiden tehtävä olisi kerätä noita veroja. Heillä olisi valtuudet määrätä kenet haluaisivat sotilaiden kidutettavaksi, jos epäilisivät veropetoksesta. He ottaisivat palkkansa perimällä ihmisiltä ylimääräisiä veroja. Mitä luulet, olisiko näillä kavereilla paljonkin ystäviä Ylitorniolla? Miltä tuntuisi, kun joku sanoisi, että Jumalan edessä tällainen ihminen on viaton? Sellaisesta tyypistä, jonka takia naapurin perheellä ei ole leipää pöydässä? Juuri näin Jeesus tekee, kun hän kertoo Jumalan julistaneen vanhurskaaksi publikaanin.

Vielä hämmentävämpää on se, kun Jeesus sanoo, että fariseus ei lähtenyt kotiinsa vanhurskaana. Publikaaniikin kelpasi Jumalalle, mutta fariseus ei. Jeesusta saattoi hyvinkin olla kuuntelemassa sellaisia perheitä, joita fariseukset olivat auttaneet vaikeuksissa. Fariseuksista tykättiin, koska he olivat pienen ihmisen puolella, eivätkä välittäneet vain omaisuudestaan. He eivät nöyristelleet roomalaisten edessä, vaan pitivät tiukasti kiinni siitä, mikä oli kaikkien silmissä oikein. Tuskin meistä kukaan pyrkii niin kovasti tekemään oikein, kuin Jeesuksen ajan fariseukset. Mutta Jumalan edessä hän ei ollut syytön.

Fariseus ja publikaani olivat tulleet samaan temppeliin, samaa Jumalaa kohtaamaan. Molempien puolesta temppelin pappi oli mennyt uhraamaan syntiuhria rukoushetken ajaksi. Mutta fariseus ajatellut tarvitsevansa uhria. Mihinkä sitä uhria tarvitsisi, kun on näin hyvä tyyppi? Kun olisi aika katua syntejä ja pyytää Jumalan apua, hän alkaakin saarnaamaan muille mukamas rukoilemalla. Varmaan ajatteli olevansa aika kova jätkä, kun kehtaa kehuskella Jumalan kasvojen edessä. Hän ei usko tarvitsevansa anteeksiantoa, vaikka tekee syntiä jo siinä että halveksii muita.

Kyllä Jumala haluaisi fariseuksellekin antaa anteeksi. Hän haluaisi vanhurskauttaa hänetkin, tehdä puhtaaksi ja vapauttaa synnin kahleista. Hän haluaa antaa sydämeen todellisen rakkauden, aidon välittämisen toisista ihmisistä. Mutta jos potilas ei suostu hoidettavaksi, lääkäri ei voi parantaa. Meidän pitää tunnustaa syntimme, ja myöntää, että tarvitsemme Jumalaa aivan oikeasti. Tarvitsemme armoa.

Publikaani katui, ja turvautui siihen uhriin, joka oli annettu hänen puolestaan. Meidän puolestamme on annettu uhri, jonka kautta me saamme syntimme anteeksi. Jeesus itse on kärsinyt ja kuollut ristillä meidän puolestamme, että me voisimme parantua synneistämme ja saisimme ikuisen elämän Jumalan kanssa. Usko ja kaste yhdistävät meidät Kristukseen, niin että hänen kuolemansa on meidän kuolemamme. Syntien rangaistus on kärsitty, ja me saamme elää ikuisesti, niin kuin hän elää. Siksi me saamme turvallisin mielin kulkea elämämme tietä, ja rakastaa toisiamme rohkeasti. Ketään ei pidä halveksia ja jättää rakkauden ulkopuolelle, sillä Jumalan edessä me kaikki olemme samassa asemassa.

12. sunnuntai Helluntaista

Tämän sunnuntain epistola oli hyvin lähellä graduni aihetta, ja olisin hyvin mieluusti saarnannut siitä. Kirkkoon oli kuitenkin tulossa paljon kehitysvammaisia, joten seurakunnan tarve meni oman toiveen edelle. Johdantosanoissa pyrin yksinkertaisesti avaamaan, mitä vanhurskaus merkitsee, koska se on päivän kaikkien tekstien keskeistä sanastoa.

Room. 3: 21-28 (29-31)

Jumala on laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa. Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.
Onko siis syytä kerskailuun? Siltä on pohja pudonnut pois. Mikä laki on saanut tämän aikaan? Sekö, joka vaatii tekoja? Ei, vaan uskon laki. Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja. (Vai onko Jumala pelkästään juutalaisten Jumala? Eikö hän ole myös muiden kansojen Jumala? On toki, kun kerran Jumala on yksi ja ainoa. Hän tekee ympärileikatut vanhurskaiksi, jos he uskovat, ja ympärileikkaamattomat, kun he uskovat. Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan, me päinvastoin vahvistamme sen mitä laki sanoo.)

Luuk. 18: 9–14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
»Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

Saarna
Rakkaat kristityt, tämän päivän evankeliumissa Jeesus saa kaikki hämmenyksen valtaan. Hänen kertomuksessaan publikaanilla oli välit kunnossa Jumalan kanssa, mutta fariseuksella ei. Publikaani oli Jumalan edessä vanhurskas eli syytön, mutta fariseus ei. Meitä tämä ei ehkä yllätä, koska olemme tottuneet kuulemaan, että fariseukset tekivät jotain väärin. Ja Jeesushan tunnettiin publikaanien ja muiden syntisten ystävänä. Mutta Jeesuksen kuulijoille tämä oli hätkähdyttävää puhetta. Heillä nimittäin oli naapureinaan publikaaneja ja fariseuksia, toisin kuin meillä. Eivätkä Jeesuksen sanat sopineet ollenkaan yhteen sen kanssa, mitä he kotikaduillaan näkivät.
Publikaanit palvelivat Rooman valtakuntaa, joka oli ottanut Palestiinan valtaansa. Siellä Jeesuksen kuulijoiden joukossa saattoi hyvinkin olla sellaisia perheitä, jotka näkivät nälkää, koska publikaani oli sotilaiden kanssa tullut viemään niin paljon veroja. Ja varmaan sieltä ainakin muutama tunsi jonkun, jonka publikaani oli antanut sotilaiden kidutettavaksi, koska epäili tämän piilottelevan veroksi tarkoitettua omaisuutta. Publikaaneja inhottiin hyvästä syystä. He tekivät aivan oikeasti ikäviä asioita toisille juutalaisille, ja siksi heitä pidettiin pettureina.
Varmaan Jeesusta kuunteli myös joku sellainen, jonka perhettä fariseukset olivat auttaneet, kun ruoka ei riittänyt. Jonkun lapsen fariseus oli opettanut lukemaan. Ja Jeesuksen vertauksen fariseuskin maksoi kymmenykset naapurinsa puolesta, ettei tämä vanhingossa rikkoisi Jumalan lakia! Kaikki rakastivat fariseuksia, koska he olivat hyviä tyyppejä ja auttoivat toisia.
Mutta nyt Jeesus kääntää kaiken ylösalaisin: Jumala antaa anteeksi publikaanille, mutta fariseus on väärässä Jumalan edessä. Hänenkin pitäisi saada anteeksi, mutta hän ei sitä ymmärrä. Silloin kaikki varmasti ajattelivat: Mitä ihmettä Jeesus? Jos Jumala todella päättää näin, niin voiko hän olla oikeudenmukainen? Onko Jumala vanhurskas? Miksi Jumala ei rankaise publikaania, joka on aivan oikeasti tehnyt pahoja asioita?
Mutta juuri tässä Jumala osoittaa vanhurskautensa. Hän antaa anteeksi ja tekee vanhurskaaksi sen, joka suostuu sovintoon hänen kanssaan. Hän on lähettänyt Jeesuksen kantamaan meidän syntimme ja puhdistamaan meidät, että me kaikki saisimme elää ikuisesti hänen kanssaan. Jumala on luvannut tuoda pelastuksen kaikkien ulottuville, ja sen hän on myös tehnyt.
Fariseus halveksi publikaania, eikä pitänyt häntä armon arvoisena. Ja ei hän olekaan. Mutta ei ole kukaan muukaan, ei fariseus itsekään. Me kaikki tarvitsemme Jumalalta armoa, mutta kukaan meistä ansaitse sitä. Siksi Jumala tarjoaa sitä kaikille, eikä tee eroa ihmisten välillä. Eikä meidänkään pidä tehdä. Meidän ei pidä ajatella, että joku ihminen ei ole rakkauden arvoinen, sillä Jumala on kutsunut meidät rakastamaan aivan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat tehneet meille väärin ja olleet ilkeitä. Jumala itse rakastaa meitä silloinkin, kun teemme väärin. Ja aivan erityisesti teemme väärin silloin, jos yritämme sulkea muita Jumalan rakkauden ulkopuolelle, niin kuin tuo fariseus teki.
Jeesus on tuonut meille Jumalan rakkauden ja avannut meille tien taivaaseen. Hän on tehnyt meidän puolestamme sen, mitä me itse emme voisi koskaan tehdä. Hän on tehnyt sovinnon Jumalan ja meidän välillämme. Siksi nousemme nyt yhdessä ylistämään Jumalaa, uskontunnustuksen sanoin.